Kiittäminen tekee kotia ilolle

Kerroin yhdessä postauksessa, miten minulla on ollut rajoituksia liikkumisessa ja miten ne olosuhteet ovat olleet henkisesti erityisen rankkoja. Aika, jolloin jopa käveleminen oli tuskaista, kesti kokonaisen vuoden. Silloin kun kyseinen aika oli päällä, törmäsin Ann Voskampin kirjaan Tuhat lahjaa (suosittelen lukemaan). Siinä Ann kertoo haasteesta laskea ja kirjoittaa ylös 1000 asiaa, joista kiittää. Otin tuon haasteen silloin vastaan. Se oli yksi tärkeistä asioista matkalla eteenpäin taaksepäin valumisen sijaan.

Helposti käy niin, että me ihmiset ei huomata niitä lahjoja, joita me ollaan saatu. Kun kiittää, huomaa paremmin. On ihan varmaa, että meiltä ihmisiltä puuttuu yhtä ja toista, aina. Surullista sen sijaan on, jos se mitä meillä on, jää huomaamatta ja lahjat jäävät avaamatta. Joten haastan teitä ja itseäni: erityisesti vaikeina aikoina, laske kiitosaiheita.
En tarkoita, että kaikki vaikea pitäisi vain lakaista maton alle ja vetää väkinäinen hymy naamalle. En todellakaan. Tunteet on tärkeitä viestejä meidän sisältä ja vaikkakaan ne ei aina ole absoluuttisia totuuksia, niille on tärkeä olla lupa olla ja tulla nähdyksi. Tunteita ei voi väkisin säilöä sisimpään, vaan niiden tulee päästä sisimmästä pintaan ja sieltä ilmaan ja joskus vain lentämään tuulen mukana pois. Mutta näiden kaikkien tunteiden tuntemisen ja vaikeistakin tunteista puhumisen lisäksi, tee tilaa myös kiittämiselle. Sillä kiittäminen tekee taloa ja tilaa, johon ilo voi tulla ajallan asumaan.

Ajan myötä tulin sinuiksi ja opin elämään rajoitusteni kanssa. Löysin uusia kanavia purkaa tunteita, ilmaista itseäni ja löytää iloa. Huomasin myös, että vahvistun, palaudun ja uudistun. Juuri ennen koronan aiheuttaman poikkeustilan julistamista olimme ehtineet matkustaa Pyhälle ja melkeinpä ensimmäistä kertaa vuosikausiin pystyin laskemaan taas täysillä. Sain laskea puuterilunta auringonpaisteessa yhdessä yhden parhaista laskukavereistani kanssa. Laskujen aikana saimme nauraa ja seikkailla yhdessä metsäreittejä ja hissimatkoilla saimme parantaa mailmaa ja sukeltaa syvään päätyyn, niin kuin silloin kun olimme 15 vuotta nuorempia. Rakastin sitä. Ajatella, että sain kokea jälleen tämän. Ajatella, että sain kokea laskemisenriemun myös lastemme kanssa. Minulla ei ole sanoja tälle, kuinka kiitollinen näistä hetkistä olen. Nämä merkitsevät minulle paljon. Kaipa voisin laskea ne kaikki 1000 lahjaa tuon yhden viikon aikana. On aikoja jolloin on helpompi löytää kiitosaiheita ja on aikoja, jolloin se on vaikeaa, mutta erityisen voimakasta, kun sen tekee.

Tällä viikolla puolestaan olemme harjoitelleet uutta korona-etä-arkea. Minä ja mies tehtiin etätöitä kotoa ja lapset oli kotona etä-päiväkodissa. Siinähän on omat haasteensa, niinkun varmaan arvaatte ja niinkuin iso osa teistä on myös kokenut omalla kohdallaan. Yhdeksi tilanteesta selviytymis -menetelmäksi aloitimme perheessämme uuden tavan. Aamulla pidetään koti-päiväkodin aamuhetki ja kaikki saavat kertoa, mistä haluaa kiittää. Vastaukset kirjoitetaan piirustukseen auringonsäteiksi. Tällaisia säteitä tuli tällä viikolla:

aurinko, perhe, robotti, ollaan terveitä, suklaalta tuoksuva tussi, Jeesus, lounastauko,saa olla kotona, sade (kasvit tarvitsee), trampoliini, aamupalahetki, lapset, piparit (joulusta jääneet), äiti ja isä, tuoreen leivän tuoksu, sain aloitettua blogin.

Tällaisia hetkiä tällä viikolla, siis niiden muunlaisten hetkien lisäksi.;)

Haluan vielä loppuun jakaa kiittämisestä vanhan tarinan, joka mielestäni sopii tähän aikaan, ja joka on kiertänyt jaettuna pari tuhatta vuotta.

“»Täällä on poika, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa. Mutta miten ne riittäisivät noin suurelle joukolle?» …. Jeesus otti leivät, kiitti Jumalaa ja jakoi leivät syömään asettuneille. Samoin hän jakoi kalat, ja kaikki saivat niin paljon kuin halusivat.”
Johannes 6:9‭-‬11

Kiitä Jumalaa ja jaa. Sitä, mitä tarvitaan, tulee riittämään. Näinä vaikeinakin aikoina.

Haluan sanoa myös, että sinä riität. Koska Jeesus riittä.

Rauhaa ja voimaa uuteen viikkoon!<3

Aloitan

Olen huomannut, että tykkään itse lukea tarinoita muiden elämästä. Joihinkin kohtiin voi samaistua ja hymähtää itsekseen. Se auttaa ymmärtämään elämää, itseään ja tilanteita paremmin. Se tuntuu tilan tekemiseltä. Olla lupa. Uskaltaa. Nähdä.

Jotain sellaista haluaisin kirjoittaa. Jakaa paloja elämästä, paloja matkalta. Tarinat on nimittäin tarkoitettu jaettavaksi ja varsinkin rohkaisu, se on tarkoitettu jaettavaksi.

Olen kirjoittanut jo joitain vuosia itselleni, mutta en ole uskaltanut paljoakaan kirjoituksistani jakaa. Nyt on kuitenkin kuljettu sen verran tätä matkaa, että kaipuu ylittää arkuuden, rohkeus ylittää epäilyt. Siispä, nyt aloitan.