Kesken matkan

Mun päiväkirjojen tarina on tarina siitä, miten kerta toisensa jälkeen, päivä päivältä, Jumala valloittaa mun sydäntä rakkaudellaan.  Suostuttelee avaamaan lukot, kovan suojakuoren.  Suostuttelee luottamaan. Nostaa hellästi alaspainuneen leuan, suostuttelee nostamaan katseeni häneen. Suostuttelee uskaltamaan katsomaan häneen, ja näkemään kuoleman voittavan ja ehdottoman rakkauden. Suostuttelee uskaltamaan katsomaan ja näkemään. Hän on niin hyvä, että sydän täyttyy ilolla. Hän antaa rauhan,  jota tämä maailma ei voi riistää. Hän antaa päämäärän joka on enemmän kuin, mitä silmä on nähnyt tai korva kuullut. Kesken matkan Hän antaa kodin sylissään. Jumala, sinua minä ylistän koko sielullani.

“Filippus sanoi hänelle: »Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä.» Jeesus vastasi: »Etkö sinä, Filippus, tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.“

Johannes 14:8-9

Kuorittavana – uudelleen

Esikoisen syntymän jälkeen kirjoitin, että olo on ollut kuin kuorittavana. Toisen lapsen syntymän jälkeen kirjoitin jälleen samat sanat, muistamatta, että siltä minusta oli tuntunut aiemminki. Toisinaan lapset kutsuvat meitä ihmeelliselle matkalle, missä luodaan uutta. Sille matkalle tosin me olemme kaikki kutsuttuja, vaikka lapsia ei olisikaan. Sehän tässä onkin parasta.

2017

Tämän päivän ajatus. Kesälomalla mieheni totesi,” että kylläpä sinua moukaroidaan”. Olen ollut ahtaalla. Konkreettisia “moukareita” ovat olleet mm. toistuvat rintatulehdukset, sairastelut, vauvan ihottuman ja kovien itkujen hoitaminen, mielialan lasku ja unen puute, muutama mainitakseni.

Olen kummastellut, että miksi. Ja mitä varten. 

Nyt alan huomaamaan, että ei minua olekkaan moukaroitu, vain minun kuortani. Kuortani on moukaroitu, murrettu. Sisintäni on paljastunut enemmän esiin itselleni. Sinsintäni ja rikkinäisyyttäni. Omaa rikkinäisyyttä ei ole mukava nähdä, mutta arvatkaapa mitä. Olen saanut huomata, että minua rakastetaan rikkinäisyydestä huolimatta. Se on parantavaa huomata.

Olen pohtinut rikkinäisyyttä. Jollekkin tämä sana saattaa olla vieras ja jollekkin taas liiankin tuttu. Mutta tuttu tai vieras, me kaikki ollaan jollain tapaa rikkinäisiä, koska maailma, jossa me eletään on rikkinäinen. Maailma jossa me eletään on sekä rikkinäinen että kaunis. Ja me jokainen kannetaan paloja tästä rikkinäisyydestä ja kauneudesta mukanamme. Aihetta pohtiessani vuosien varrella olen tunnistan ainakin kahdenlaista erilaista rikkinäisyyttä.

Ensin piilotettua rikkinäisyyttä. Sellainen rikkinäisyys ajaa ja ohjaa ihmistä hänen huomaamattaan. Sellainen rikkinäisyyden on haastava ottaa vastaan armoa ja jopa rakkauttakaan. Silloin ehkä luulee, että itse pitää kantaa kaikki paha. 

Sitten on hyväksyvää rikkinäisyyttä, joka lepää armon sylissä rakastettuna rikkinäisyydestä huolimatta. Silloin ohjaamaan pääsee rakkaus.

Kuppi myötätuntoa

Tänään mielessä on kirjoittaa myötätunnosta. Tarkemmin sanottuna vielä: myötätunnosta itseä kohtaan. 

Se on aihe, jonka oppiminen oli tärkeä osa edellistä syväsukellusprosessia ja tuntuu, että se on jälleen ajankohtainen aihe itselleni ja varmasti monelle muullekkin. Arki on nyt astetta haastavampaa. Eri ihmisillä eri tavoin, mutta moni joutuu taipumaan. Meillä tuntuu, että vuorokauden tunnit on vaikea saada riittämään, tai jos ne saakin riittämään, niin lopputulos päivän päätteeksi on pieni joukko todella väsyneitä ihmisiä.

Kun on väsytysajat – silloin tarvitaan myötätuntoa itseä ja toisia kohtaan erityisen paljon. Mutta vaikeahan on toista auttaa, jos on itsensä hukannut.

Olen itse ollut itselleni vaativa. Sillon on raskas venyä. Myötätunnon oppiminen itseä kohtaan on auttanut. Se on antanut marginalia.

Kirjoitin kerran päiväkirjaani “Haluan ystävyyttä itseni kanssa. Olla hellä. Nauraa itseni kanssa. ” Kirjoitin nämä sanat sen jälkeen, kun olin ensin kirjoittanut aivan muunlaisia sanoja, ja havahduin, miten kova olen tiukan paikan tullen itselleni.

Jumala jo rakastaa minua, ehkä minunkin kannattaisi.

Meitä vanhempia opetetaan auttamaan lapsia tunnistamaan ja nimeämään tunteita. Esimerkiksi näin: “Olet varmaan väsynyt, niin nyt tuntuu …”. “Sinua varmasti harmittaa, kun…”. Sinua varmaan jännittää, kun …” “olet varmaan surullinen, koska….” olet varmaan pettynyt, turhautunut, iloinen, helpottunut..jne.”

Samaa periaatetta voi aikuisenakin käyttää omassa sisäisessä puheessaan, siis ajatuksissaan itseään kohtaan. Jos pinna on kireellä, saattaa auttaa, kun sanoo itselleen myötätuntoisesti. “Sinua taitaa väsyttää, ja siksi hermostuttaa. Otetaanko tauko.” Oli tunne mikä tahansa, niin kannattaa kiinnittää huomiota millaisella sävyllä puhuu itselleen ajatuksissa. Onko se sävy esimerkiksi vähättelevä, vaativa, ankara, välinpitämätön, vai myötätuntoinen. On helpompi olla toisia kohtaan myötätuntoinen, kun on sitä myös itselleen.

Tänään sanoisin itselleni, että “Hei, vau miten hienosti selvisit arkiviikosta! Ymmärrän, että nyt väsyttää vähän tavallista enemmän ja se on ihan ok. On ihan ok, vaikka ihan itkeä väsymyksestä. Höllätään vähän turhista paineista. Katsoisin itseäni myötätuntoisesti ja hymyilisin ystävällisesti. Sanoisin, että ollaan vaan, hetki kerrallaan. Syödään popcornia perjantain kunniaksi, katsotaan tuulessa liikkuvia pilviä ja nauretaan ja jos ei ole uusia vitsejä näköpiirissä, niin sitten jollekin vanhalle hyvälle vitsille.”

Hyvää ja virkistävää viikonloppua! Ja kun arki joskus viikonlopun jälkeen taas jatkuu, niin annetaan silloinkin myötätuntoa itsellemme ja muille. Tiukoissa paikoissa erityisen iso kupillinen.


Pääsiäisaamun jälkeisiä paloja

Herään pääsiäisaamuun täynnä kaipausta ylösnousemuksen riemusta. Ulkona on harmaata ja sataa ja mieleni…ei niin riemuinen. Enemmänkin tuulinen. Kuulen muiden todistuksia: Kristus on ylösnoussut! Olo on kankea ja omassa sydämessä häilyy epäilyksen ajatuksen. Onkohan noin. Miten nämä epäilykset aina välillä tulevatkin ja yllättävät tehokkuudella lannistaa. Tänään päivän teksteistä, pystyn samaistumaan parhaiten opetuslapsiin, jotka eivät aluksi uskoneet muiden todistuksia. Joten, jos sinun on vaikea uskoa käsittämätöntä lausetta, että Jeesus on ylösnoussut, niin anna minun sanoa, se on ihan ymmärrettävä reaktio. Se oli opetuslastenkin reaktio, kunnes he saivat itse nähdä Jeesuksen. Jeesus kuitenkin sanoi heille, että te uskotte koska saitte nähdä, autuaat ne jotka uskovat, vaikka eivät näe.

Minä kaipaan silti “nähdä”. Kumpa hän kutsuisi minuakin nimeltä, niin kuin Mariaa. 

“Maria seisoi haudan ovella ja itki. Siinä itkiessään hän kurkisti hautaan ja näki, että siinä, missä Jeesuksen ruumis oli ollut, istui kaksi valkopukuista enkeliä, toinen pääpuolessa ja toinen jalkopäässä. Enkelit sanoivat hänelle: »Mitä itket, nainen?» Hän vastasi: »Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä, minne hänet on pantu.» Tämän sanottuaan hän kääntyi ja näki Jeesuksen seisovan takanaan, mutta ei tajunnut, että se oli Jeesus. Jeesus sanoi hänelle: »Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?» Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: »Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois.»  Silloin Jeesus sanoi hänelle: »Maria.» Maria kääntyi ja sanoi: »Rabbuuni!» – se on hepreaa ja merkitsee: opettajani.

Johannes 20:‭ ‬11‭-‬16


Luen Hänen sanojaan. Kuuntelen Sanaa. Pikkuhiljaa alan taas kuulemaan, miten hän puhuu minulle. Puhuttelee minua. Myöhemmin käyn kävelyllä. Rukoilen, puran Hänelle tunteitani, turhautumistani. Kuulen kurkien äänen, näen valon kajastuksen raskaan pilvimaton takaa ja tunne hennon tuulen hiuksissani. Tulen muistutetuksi. Hän on lähellä, niin kuin lupasi. Tuulisina päivinä, sateisina päivinä, aurinkoisina päivinä, kaikkina päivinä, sillä Hän on totisesti ylösnoussut! Ja hän on ylösnoussut, vaikka tunteet vaihtelevat. Välillä on ilo, välillä on tylsää, välillä on koronaväsymys. Hän silti on. Ylösnoussut ja elossa. Hän on silti voittanut kuoleman. Hän on silti kaiken luottamisen arvoinen.

Huolimatta päivistä, jolloin epäilykset lentävät muiden ajatusten seassa, puoli, jota rakastan Jumalassa melkein eniten, on se kuinka hän näkee ja tuntee minut niin henkilökohtaisesti. Paremmin kuin kukaan muu. Hän on nähnyt elämäni jokaisen hetken. 

Hän näki minut jo idullani, kun opin kävelemään, kun opin kiipeämään, kun putosin, kun nauroin, kun itkin, kun opettelin elämää, kun murruin, kun säryin, kun kasvoin, kovetuin, pehmenin ja kaikki ne muutkin vaiheet. Hän tuntee minut läpikotaisin.

Sinutkin.

Joten, kun hän kutsuu sinua nimeltä. Se on sellaisen ääni, joka tuntee sinut läpikotaisin ja joka on antanut elämänsä sinun puolestasi.

Hiljaisen viikon tarina

Opetuslapset nukahtivat. Opetuslapset pakenivat. Yksi opetuslapsista kielsi sadatellen, että ei tunne tuota miestä. Kolme kertaa.

Hiljainen viikko ei kerro sankaritarinaa opetuslapsista. Mutta se kertoo sitäkin kirkkaampana tarinan, jonka se kuuluukin kertoa. Tarinan meidän toivosta. Toivosta joka on ja pysyy, silloinkin kun kaikki meidän omat yritykset ja voimat sulaa maahaan. Se on tällainen:

Jeesus otti pellavaliinan,  kaatoi vettä pesuastiaan,  pesi opetuslasten jalat  ja kuivasi ne.

Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi.  Otti viinin, kiitti ja antoi.

Jeesus rukoili Isän tahdon tapahtuvan, vaikka se oli hänelle tuskallista. Jeesus rukoili ahdistuksen vallassa, niin että hänen hikensä vuoti maahan veripisaran tavoin.

Hän antoi ottaa itsensä vangiksi, vaikka hänellä oli kaikki valta kieltäytyä. Hän oli vaiti kun häntä valheellisesti syytettiin. Vaiti, kun häntä ruoskittiin. Kun orjantappurakruunu painettiin päähän.

Hän oli kuuliainen ristinkuolemaan asti. Hän rukoili pahoin tekijöilleen armoa.

——————————————–

Jo 700 vuotta ennen Jeesuksen ristinkuolemaa Jesaja kirjoitti nämä sanat:

” Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan,   vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet. Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat, jokainen meistä kääntyi omalle tielleen. Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen.   Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen, ei hän suutansa avannut. Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään, niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, ei hänkään suutansa avannut.   Hänet vangittiin, tuomittiin ja vietiin pois – kuka hänen kansastaan siitä välitti? Hänet syöstiin pois elävien maasta, hänet lyötiin hengiltä kansansa rikkomusten tähden. Hänet oli määrä haudata jumalattomien joukkoon. Rikkaan haudassa hän sai leposijansa. Koskaan hän ei ollut harjoittanut vääryyttä, eikä petos ollut noussut hänen huulilleen.  Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin, että hänet lävistettiin. Mutta kun hän antoi itsensä sovitusuhriksi, hän saa nähdä sukunsa jatkuvan, hän elää kauan, ja Herran tahto täyttyy hänen kauttaan. Ahdistuksensa jälkeen hän näkee valon, ja Jumalan tunteminen ravitsee hänet. Minun vanhurskas palvelijani tekee vanhurskaiksi monet, heidän pahat tekonsa hän kantaa. “

Jesaja 53:4-11

Hyvää pääsiäisen aikaa! Joy comes in the morning!

Palavasti

Tänään oli hieno ilma (kuva). Kuopus oppi eilen hiihtämään ja lapsilla oli suorastaan satumainen hiihtohetki yhdessä ennen auringonlaskua isosiskon hyräillessä “pikkuveljeen voit luottaa aina”. Tänään yritettiin samaa, mutta yhtä satumainen se hetki ei ollut. Se oli enemmän sellainen, mitä tapahtuu kun ollaan ladulla ja seurueella on jalat eilisestä väsyneet, nälkä yllättää, jollain on pissahätä ja jollain vain huono tuuli. Hieno ilma silti oli ja lounaaksi oli nakkeja, joten kaikki hyvin.

Jaan teille tänään kirjoituksen toukokuulta 2017.

Rankan päivän jälkeen tuli hetki, jolloin tuli mahdollisuus hiljentyä. Menin lattialle makaamaan ja jostain kuului laulu roomalaiskirjettä mukaillen: ”Ei kuolema, ei elämä, voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta”. Sisältä kumpusi rehellinen kysymys Jumalalle.  Entäpä lapsiperhearki? Kyyneleet valuivat poskilla. Oliko kukaan miettinyt sitä, tätä kaikkea suunnitellessaan?

Kuuntele tämä: Ei mikään, ei sekään. 

“Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” Roomalaiskirje 8:38-39 

Oon kysellyt ja kipuillut, onko Jumalalla empatiaa äitejä kohtaan. Vai jääkö niihin kipuiluihin ja tuskiin yksin?

Järjellä uskon, että Jumalan sydämessä on paikka jokaiselle ja kaikille tilanteille. Uskon, että Jumalalla, joka on Rakkaus, on myötätuntoa myös minulle. Minun on sitä kuitenkin vaikea vastaanottaa. 

Haluan esittää kysymyksen myös sinulle. Sun tilanne voi olla eri, mutta uskotko, koetko että Jumalalla on myötätuntoa sinun tilannetta kohtaan? Sinua kohtaan?

Haluan rohkaista sua rukoilemaan, että sä saisit huomata ja tuntea Jumalan läheistä huolenpitoa. Ne on nimittäin valheita ne ajatukset, että Jumala ei syvästi ja palavasti välittäisi. Me saatetaan tietää periaatteessa, että me ollaan Jumalalle rakkaita, mutta saako Jumalan Henki painaa sen totuuden sun syvälle sielun sopukoihin asti? Rukoillaan, että Pyhä Henki saisi korjata mein sydämeen vääriä kuvia Jumalasta.

Eilen jaoin, kuinka olen joutunut työstämään valheellista ajatusta itsestäni, että olisin arvoton, worthless. Se ei ole, niin, että olisin ajatellut niin kovin tietoisesti, vaan tällaiset ajatukset on usein syvällä, jopa piilossa, mutta vaikuttavat kuitenkin meidän reagointitapoihin ja muutenkin elämään. Kun olen saanut muutettua tuota syvää perusajatustani itsestäni arvottomasta rakastetuksi, sillä on ollut isot ja näkyvät vaikutukset elämässäni.

Toinen merkittävä valhe, jota olen halunnut työstää omassa elämässäni on ollut syvällä piilossa ollut valheajatus, että Jumala ei ihan oikeasti välitä minusta. Viime vuosina erityisesti tämä syväajatus on saanut uutta tilalle.

Hän itseasiassa välittää. Palavasti.

Tiedätkö?

Moi. Alan nyt jakamaan kirjoituksia, joita aloin kirjoittamaan sinä kesänä. Tässä tulee ensimmäinen.

Haluan kuitenkin sanoa tähän alkuun, että näiden kirjoitusten jakaminen ei ole ihan helppoa. Tätä blogia tehdessä tuntee itsensä haavoittuvaiseksi. Mutta kuitenkin haluan astua pois mukavuusvyöhykkeeltäni, tulla esiin suojakuoren takaa. Se tuntuu tärkeältä ja elämiseltä. Voi olla, että joku miettii, että onpas outo tyyppi, mutta voi myös olla, että jonkun sydän tulee kosketetuksi ja voin antaa jollekin rohkaisun palan, lohduttavan hymyn, että toivo ei ole turha. Se riittää motivoimaan minua.

Toukokuu 2017, vähän ennen kuin uupuminen alkoi

Tiedätkö, kuinka rakastettu olet? Rukoillessa tuli mieleen kysymys.

Tiedätkö, tiedänkö, kuinka rakastettu ja kaivattu olen?

Tiedänkö, kuinka turvassa Jeesuksessa olen ollakseni täysin avoin, rehellinen, aito Jumalan edessä.

Hyväksytty, puhtaaksi pesty, rakastettu, yhteyteen otettu, hoidettu.

Tiedätkö, että kaikki ajatukset, joita ajattelet tai tunteet, joita tunnet, ei ole totta?

Haluatteko kuulla minun  valheajatuksen, jonka olen tunnistanut (itseasiassa jo vaihdossa ollessani yli 10 vuotta sitten)? Että, olen arvoton. Kipeä valhe. Ja ennen kaikkea valhe. Jotta valheen voi vaihtaa totuuteen, tulee se ensin tunnistaa. Valhe voi myös hiipiä takaisin ajatuksiin eri elämän vaiheissa ja siksi joitain perusasioita voi joutua muistuttamaan itselleen koko elämän.

Siksi haluan muistuttaa nytkin itseäni ja sinua ja niitä, jotka ovat unohtaneet.

Sinä olet arvokas. Sinä olet Jumalan palavasti rakastama. Sinä olet rakastettu. Ei ole kyse siitä, etteikö me oltaisi tehty virheitä, koska me ollaan, ihan jokainen. Kyse on siitä, että Jumala rakastaa sinua niin paljon, että hän antoi oman Poikansa maailmaan, kärsimään ja kantamaan rangaistuksen sinun puolesta. Joten arvoton? Vain valheissa. 

Huomenna on palmusunnuntai, josta alkaa hiljainen viikko kohti pääsiäistä. Viikko, jolloin Jeesus kulki kohti ristiä rakkaudesta sinuun ja minuun. Annetaan sen rakkauden lohduttaa, parantaa ja herättää meidän eloon.

Kuorittavana

-Kesältä 2015-

Hei siellä. Tekee mieli kirjoittaa. Unelmista. Haaveista. Rohkaisusta! Kauneudesta. Esikoinen on kasvanut ja juoksee ilopillierinä paikasta toiseen, halailee nalleja ja nauttii kukkien ja kivien keruusta. Mulla puolestaan on ollut rankkaa aikaa itseni takia. Fysiikka meinaa pettää. En ole pystynyt kävelemään kunnolla neljään kuukauteen. Se ja muut elämän mutkat ovat saanet oloni hyvin lamaantuneeksi. Olen kuitenkin selvinnyt arjesta kuin ihmeen kaupalla ja Esikoisen kanssa on saatu rakennettua mielestäni hyvä suhde. En tiennyt, että jotain voi rakastaa ja ihailla näin paljon. Hän sulattaa sydämeni kerta toisen jälkeen.

Kuitenkin olen alkanut ymmärtämään, että ei voimia kuluta vain tämä uusi tehtävä äitinä, vaan myös kaikki taakat menneisyydestä, joita kantaa mukanaan. Sisimmästä on noussut paljon tunteita pintaan, joita ei tiennyt olevankaan siellä. Olo on kuin olisi kuorittavana. Olen joutunut katsomaan itsessäni uusia puolia, jotka kuoritaan esiin. Se on ollut erittäin ahdistavaa ja samalla myös huojentavaa. Olen matkalla uudenlaista vapautta kohti. Kohti syvempää luottamista ja kohti syvempää lepoa Jumalan kämmenellä.