Lattiarentoutus kaikessa yksinkertaisuudessaan

Minulla on lattiarentoutuksen resepti. Tekee hyvää kaikille, joilla on niskat jumissa tietokoneella istumisesta, vauvan kantamisesta tai jostain muusta ja niille, joilla on mieli kuormittunut liian monesta asiasta, niille, joita uuvuttaa, niille joita ahdistaa ja niille, joilla on mitä tahansa tunteita punoutuneena möykkyyn.

Tärkeä alkuvalmistelu on järjestää hetki, että saa olla ihan rauhassa, niin että kukaan ei hyppää päälle. Taustalle voi laittaa soimaan hiljaisuuden, linnun laulut tai itselle mieluisan musiikin.

Lattiarentoutuksessa on tärkää, että makaa suht kovalla lattialla, ei sängyssä. Sekin on ihan kiva, mutta niillä on eri tarkoitus ja vaikutus. Alla voi olla vaikka ohut matto, niin ei tunnu kylmä lattia ikävältä.

Nimimerkillä, Niskat Jumissa

Toivo ei ole turha

Kevät 2019

Makaan puoliunessa, kaivaten lohdutustasi, rakkauttasi. Mieleen tulee sanat: eikä toivo ole turha.

“…eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa sydämiimme…” Room 5:5.

Onhan?
Onko?
Onhan.

Haluan elää siitä totuudesta käsin.

Kuuntelen kaunista musiikkia silmät puoliummessa. Mielessäni tanssin. Ylistän. Kauneutta. Hyvyyden ihmeellistä suojaa.

Kirjoitan runon.

Kuvassa tuolloin kirjoitettu runo, sekä muutama viikko sitten kylvetyn härkäpavun kukka. Tässä päivityksessä se oli vasta alulla.

Hyvää viikonloppua!

Uupunut, mutta onnellinen

Sain tänään vanhan kuvan.

Näen kuvassa paljon. Valloittavan suloisen tähtisilmän, äidin pakahtumassa rakkaudesta ja onnesta ja äidin, joka samaan aikaan on  väsynyt ja uupunut kaikesta uudesta ja siitä kaikesta, mitä lapsi kutsuu hänessä esiin.

Se on erikoista, miten samaanaikaan vauvavuodet ovat olleet minulle rankkoja, ne ovat todella murtaneet minua ja jotenkin hassusti samaanaikaan, olen ollut syvästi onnellinen.

Ehkä juuri siksi, että lapsesta on niin sanomattoman kiitollinen ja lasta ihailee ja rakastaa niin valtavasti, tekee sen, että ne vaikeat tunteet tuntuu mahdottomalta mahduttaa samaan sydämeen.

Siellä ne kuitenkin ovat rintarinnan, molemmat totta. Vauvavuoden ihanuus ja rankkuus. Toinen ei tee tyhjäksi toista. Ne molemmat puolet saavat olla totta.

Lapsi kutsuu meissä esiin uutta ja unohdettua. Lapsi kutsuu aitoudellaan, intensiivisyydellä, tarvitsevuudellaan, ilollaan, kauneudellaan. Se on mahdollisuus. Se on armoa.

Näkökulmanvaihdos

Kerran pimeässä laaksossa väsyneenä taisteluihin hento tuuli kuiskasi, muistutti, että ei elämä olekkaan pelkkä myrsky, pelkkä kärsimys, pelkkä selviytymistaistelu. Se on kaikkein pohjimmiltaan lahja. Ajatus pysähdytti minut. Auttoi tekemään näkökulmanvaihdoksen ajatuksissa. Elämä on lahja. Se totuus joskus kärsimyksen keskellä meinaa jäädä kaiken muun taakse, mutta se on silti siellä.

Joten hengitän syvään, kiitän elämän lahjasta ja katson, mitä lahjoja tähän päivään onkaan kätketty.

Äitinä oleminen

Äitinä oleminen on olemista. Käytettävissä olemista, joustavana olemista, läsnäolemista. 

Äitinä oleminen on antamista. Ruuan antamista, rakkauden antamista ja anteeksiantamista (ja anteeksipyytämistä!).

Äitinä oleminen on myös itselleen anteeksi antamista, elpymistä ja ylpeydestä irtipäästämistä.

Äitinä oleminen on saamista. Hymyn ja naurun saamista,kivun ja onnen kyynelien saamista. Seikkailujen, hiekkakakkujen, keppien, kivien ja halausten saamista. 

Äitinä oleminen on näitä ja niin paljon muuta. Paljon se ottaa ja vielä enemmän antaa.

“Katso äiti, joutsen joka surffaa”:

Hyvää ja armollista äitienpäivää kaikille äideille, kaikkien äideille, äitiä kaipaaville ja äidiksi kaipaaville!

Kevät

Kiitos kevät, kun tulit tänäkin vuonna.

Saamme katsella, miten harmaasta nousee tuorean vihreä, kuin itsestään, mielettömällä voimalla.

Kevät. Nyt on aika kylvää siemeniä. Monta siementä meihinkin on kylvetty. Millaiseen maahan siemenet on pudonneet?

Siemenestä riippuu, millainen kasvi kasvaa.

Meistä riippuu, mille siemenelle annamme tilaa kasvaa.

Joudun tekemään tietoisesti töitä sen eteen, että arjen kiireet ja huolet eivät tukahduta hyviä alkuja. Ja epäuskollekkin joudun monta kertaa osoittamaan ovea. Sydämeni tapailee sanat ” Minä uskon, auta minua epäuskossani” (Mark.9:24).

Osaisimmepa antaa tilaa ja hyvää maata hyville siemenille. Silloin saamme nähdä hyvien siementen itävän, kasvavan ja tuovan satoa.

Kuin itsestään, mielettömällä voimalla.

“Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle.”

Jesaja 43:19

Et ole yksin

Tänään jaan, mitä eilen kirjoitin. Aihe on arka, vaikea ja tärkeä. Aihe on yksinäisyys.

Yksinäisyyttä on monenlaista. Se voi olla fyysistä tai sellaista, jota kokee ihmisjoukossa, tai jopa läheisten kanssa.

Kipeät asiat ja hetket luovat helposti muuria. Kipu helposti eristää. Sillä syvällä kivun luona kulkija on kokemuksessa yksin, vaikka ympärillä olisikin ihmisiä, jopa ystäviä, jopa rakkaita. Muurin taakse on vaikea päästää muita. Harva osaa kysyä tietäkään. 

On kuitenkin ainekin yksi, joka haluaa tulle sinne kipeimmänkin kivun keskelle, sinne hiljaisimman yksinäisyyden keskelle.

Kivun ympärillä oleva yksinäisyyden kokemus voi olla myös niin painava, että sitä mieluummin juoksee karkuun. On helpompi paeta suorittamiseen, erilaisiin korvikkeisiin tai vain tarttua puhelimeen ja selata, mitä vain. Meidän ajassa on helppo täyttää päivät ja pää uutisvirralla, viihdykkeillä, millä vaan, jottei itsekkään tarvitsisi kipua kohdata. Yksinäisyyttä korvikkeet eivät kuitenkaan poista. 

Yksinäisyyden poistaminen aloitetaan sillä, että ensin päästää itsensä sisään ja sitten yhden henkilön kerrallaan. Montaa sinne ei tarvitakaan, kun yksinäisyys pikkuhiljaa vaihtuu yhteydeksi.

Jeesus sanoi kerran: “Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.” Ilmestyskirja 3:20

Jeesus seisoo ovi kerrallaan sydämesi ovilla ja koputtaa, pyytää lupa saada astua sisää. Hän koputtaa myös sille syvimmälle ovelle, jonka takana olet yksin. Jonne et ole ketään päästänyt. Et ehkä itseäsikään. Hän haluaa tulla sinnekin ja tuoda parantavan läsnäolonsa mukanaan. Hän ei tule väkisin, vaan kolkuttaa. Sinä saat valita, avaatko. Hän tarjoaa yhteyden lahjaa. 

Sen lisäksi, että me tarvitaan yhteyttä Jumalaan, me tarvitaan myös toisiamme. Me tarvitaan toisiamme paljon enemmän kuin, mitä me meidän individualisesta kulttuurista käsin haluttaisiin ajatella. Vaikka me pärjätäänkin omillamme, me tarvitaan toisiamme, voidaksemme hyvin. Meidän sisällä on kaipaus tulla nähdyksi. Kaipaus, että joku tuntee meidät. Sillä tavalla meidät on luotu. Yhteyteen. Yhteyteen Jumalan, itsemme ja toistemme kanssa.

Joten päästä Jumala kipuusi ja lisäksi etsi myös joku luotettava henkilö, ja kerää rohkeus ja päästää joku ihminenkin sisään, kipuusikin. Sinnekin, jossa olet yksin. Se on pelottavaa ja työlästä, mutta se on sen arvoista. Silloin valhe, että me oltaisiin yksin, alkaa murtumaan. 

Sillä

Et ole yksin

Et ole koskaan yksin

Kipeimpinä hetkinäkään, et ole yksin


Erilaisia mestariteoksia

Me ihmiset ollaan erilaisia persoonia, erilaisia mestariteoksia.

Matkan varrella olen oppinut itsestäni, että olen herkkä. On kestänyt aikaa hyväksyä se. Herkkyys on välillä tuntunut eniten heikkoudelta, kunnes aloin  näkemään, että se on, vaikka joskus heikkouskin, sitä enemmän myös vahvuuteni. Lisättäköön vielä että en ole pelkästään herkkä, olen myös paljon muuta, mutta yksi (aarre)ominaisuuksistani se on. Olen myös alkanut näkemään sitä lahjana.

Kun kirjoitan, saan joskun hyvän flown, enkä silloin itsekään tiedä etukäteen, mitä tulen kirjoittamaan. Jälkikäteen luen kirjoittamaani vähän itsekkin yllättyneenä. Tänään kirjoitin tekstin, jonka ehkä pian julkaisen, mutta teksti sai minut ajattelemaan, että olenko tosiaan näin melankolinen persoona. Mutta asia taitaa olla niin, että nautin syvistä pohdiskeluista. Se on osa persoonaani.

Kun kirjoitan kivusta, en oikeastaan kirjoita kivusta sen itsessä vuoksi, vaan lohdutuksen vuoksi. Toivon, että voisit kuulla sen.

Tulen varmasti (tai siis luultavasti) kirjoittamaan myös jotain kevyttäkin, mutta moni kirjoitus saattaa olla syvältä sukellettu. Syvältä sukellettu meritähti, simpukka, pudonnut kaulakoru tai peltipurkki, jotka saattavat hieman menettää hohtoaan pinnalle tuotuna. Toivon kuitenkin, että ne voivat rikastuttaa lukijoita, vaikka sitten lukija olisikin persoonaltaan samantapainen tai toisenlainen, vaikkapa enemmän konkretian ihminen.

Minä olen tällainen.

Sinä olet sellainen.

Tämä käsky meille jätettiin:

Rakastakaa toisianne.