Hidastetaan

Tästä arkiviikosta selvittiin.
Mikä viikko meillä onkaan ollut.
Olossa tuntuu päivien kuormat.
Kroppa antaa omaa palautettaan.
Mutta viikonloppu, kiitos kun olet tässä.

Kävin koronatestissä ja siitäkin selvisin.

Mahtui viikkoon kaiken rasittavan ja itkettävän lisäksi hyviäkin asioita.
Välittämistä.
Huumoria.
Rohkaisua.
Kasa uusia pet shoppeja postilaatikossa. Oven ulkopuolelle tuotu ruoka.
Suloiset hetket lasten kanssa.

Oli tietysti muitakin kuin pelkkiä suloisia hetkiä. Stressin ja huononvointisuuden kompinaatiossa mukaan mahtuu valitettavasti myös hetkiä, jolloin tiuskii ärtyisästi rakkaimmilleen ja kuljeskelee otsa kurtussa.
Mutta nyt tarkoitus olikin zoomata hyvään, kiitosaiheisiin, koska se tekee eron oloon ja tarinaan. Ja kyllä niitä suloisia hetkiä vaan oli paljon. Löydettiin mm. kaapin pohjalta lettikirja. Tehtiin vesiputousletti.

Tämän viikon rutistuksesta siis selvittiin, mutta nyt olen väsynyt ja poikki. Yritän vain olla ja levätä.
Se ei ole helppoa.
Mieli miettii pitäisikö tehdä sitä, tätä vaiko tuota.
Ei pitäisi.
Nyt sinun nainen hyvä pitää vain olla.

Eiköhän tule taas päivä,
jolloin olosuhteet on toiset.
Nyt ollaan tässä
sen aikaa, kun on tämän aika.
Hidastetaan.
Katsellaan suurennuslasilla arjen ihmeitä.

Kaunista viikonloppua!

Kestävyys

Korona laittoi hiljaiseksi. Eristi meidät karanteeniin. Minulla on viimeiset viikot töissä ennen äityslomaa käsillä. Loppuun saatettavia/delegoitavia asioita on päässä vielä iso kasa. Supistelut on lisääntyneet, samoin pääsärky ja väsymys. Istuminen on välillä hankalaa. Ja sitten tosiaan ilmoitus, että lapsi on altistunut koronalle ja lapset joutuvat karanteeniin. Eli jostain pitäisi löytyä voimia hoitaa heitäkin tämän töiden loppurutistuksen lomassa.

Ei naurata, itkettää.

Mies toki kantaa lasten osalta samoja korsia kekoon, mutta juuri tällä viikolla hänellä on poikkeuksellisen pitkät päivät töissä.

Olo on kuormitunnut ja yksinäinen. Ketään ei voi tavata. Enkä varmaan jaksaisikaan. Minnekkään ei voi mennä. Paitsi ulos sateeseen. Siksi kai kirjoitan.

Tähän asti raskautta olen saanut olla huolista melko vapaa, mutta tällä viikolla ne rysähti päälle. Tässähän joutuu taas synnyttämään. Kyllä se aina jännittää, vaikka ehkä vähemmän kuin aiemmilla kerroilla. Ajatuskin siitä, että sitä elää konkreettista riskiä koronasta yhdistettynä synnytykseen tuntuu aivan sietämättättömältä. Siitäkin varmaan selviää, mutta juuri tällä viikolla asia on ahdistanut takaraivossa ja palana kurkussa. Sen enempää sitä ei tämän arjen selviytymishärdellin keskellä ole ehtinytkään miettimään.

Kestävyys
mitä se on?
ei kuulosta hauskalta
ja kuitenkin niin tärkeä ominaisuus

Yhdessä kohtaa meitä neuvotaan jopa iloitsemaan ahdingosta, “sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa.” Kirje roomalaisille 5:3‭-‬4

Eikä toivo ole kuulemma turha.

Yritän kääntää katseeni pysyvään, horisontin heiluessa. Kestävyyttä tarvitsen nyt. Tilanne ei ole hauska, mutta se ei tarkoita etteikö tämäkin viikko voisi olla merkityksellinen.

Ei pidetä turhana päiviä, jotka lisäävät meidän kestävyyttämme. Vaikka ne täysin turhilta ja ärsyttäviltä tuntuvatkin. Pyydetään apua Häneltä, jolta kestävyys, rohkaisu ja apu tulevat.

Voimia ja kestävyyttä sinulle❤
Toivo ei ole turha.

Yhtä

Yhteys on jotain todella tärkeää. Ystävä puhui tänään puhelimessa yhteyden tärkeydestä ja siitä muistui mielee, miten aihe puhutteli minuakin jokin aika sitten. Tai oikeastaa aihe on puhutellut minua usein ja monta kertaa.

Joten jaan siitä jotain tänne.

Viimeisenä iltanaan Jeesus rukoili jäähyväisrukouksen. Ollaan siis ydinasioissa. Tässä otteita kyseisestä rukouksesta:

»Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat YHTÄ, niin kuin me olemme YHTÄ… »Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat YHTÄ, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla YHTÄ meidän kanssamme…
Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti YHTÄ, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet RAKASTANUT heitä niin kuin olet RAKASTANUT minua. … Minä olen opettanut heidät TUNTEMAAN sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä PYSYISI sama RAKKAUS, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin PYSYISIN heissä.»

Evankeliumi Johanneksen mukaan 17: ‬11‭, ‬20‭-‬23‭, ‬26

Ennen ajattelin, että Jeesus rukoili, että kristityt olisivat yhtä keskenään. Toki sekin ajatus rukoukseen sisältyy, mutta, jos asiaa katsoo vain siitä näkökulmasta, tekee kipeää katsoa miten ei-yhtä me olemme olleet ja yhä olemme. “Olla yhtä” ei ole inhimillisesti helppo tehtävä. Me olemme erilaisia: persooniltamne, perinteiltämme, painotuksiltamme ja tulkinnoiltamme. Osaamme valitettavasti olla kovia, rakkaudettomia, itsekkäitä, ylpeitä, kateellisia ja katkeria. Osaamme valitettavasti loukata ja loukkaantua.

Kerran jäähyväisrukousta lukiessani kuitenkin havahduin, että Jeesus rukoilee, että me olisimme yhtä ennenkaikkea hänen kanssaan, ja silloin myös Isän kanssa. He ovat täydellisesti yhtä, kuten äskeisessä lainauksessa (ja koko luvussa 17) sanotaan moneen kertaan etu-ja takaperin. Se, että olemme yhtä Jeesuksen ja samalla Isän kanssa, on tärkeintä. Ja itseasiassa silloin saamme nähdä aitoa yhteyttä myös keskenämme.

“Että he olisivat yhtä meidän kanssamme”

“Jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut”

Jeesus tunsi Isän rakkauden ja hän rukoili, että mekin tulisimme sen tuntemaan.