Pettymyksistä ja toivosta

Nautin yleensä joulun odotuksesta ja valmistelusta. Tuoksuista, tunnelmasta, kutinasta vatsanpohjassa.

Nyt kuitenkin tuntuu, että odotusta on vähän liikaa ja rajoituksia vähän liian paljon. Väsyttää.

Kuulin tänään lainauksen, joka kolahti
“Meidän täytyy hyväksyä ajalliset pettymykset, mutta emme saa koskaan menettää rajatonta toivoa.” Martin Luther King jr.

Kun yritän saada kiinni joulun rauhasta ja tunnelmasta, se monesti karkaa käsistäni. Olenkin huonolla tuulella, enkä edes välttämättä tiedä miksi. Taustalla lapset kinastelevat, kuka ehtii ensimmäisenä avata kalenterin luukun. Välillä tosielämän hetket ovat pahassa ristiriidassa kimaltavien mielikuvien kanssa. Toisinaan voi tosielämä olla ohikiitävän hetken satuakin lämpimämpää. On kuitenkin epärealistista odottaa, että se olisi sitä kaikki päivät, joka hetki. Tosielämä on elämää ja siihen kuuluu laaja väri- ja tunnespektri. Minun täytyy tästä vähän väliä itseäni muistuttaa. Se on ok.

Pysyvä rauha ei löydykään piparin tuoksusta, ei lahjoista, ei kynttilöistä. Se löytyy siitä salaisuudesta, että Kuningasten kuningas haluaa tulla sinun ja minun vieraaksi, meidän luoksemme. Taivaan kuningas tulee sotkun, riidan, kärsimättömyyden, yksinäisyyden, millaisen pimeyden keskelle tahansa.

Siinä on toivo, jota emme saa koskaan unohtaa, vaikka pettymyksiä joudummekin kohtaamaan.

Toivon täyteistä ja lämmintä adventinaikaa!

Uuden vauvavuoden edessä

Alkamassa olevan uuden vauvavuoden edessä olen koonnut viimepäivinä valokuvia edellisestä vauvavuodesta. Tunteikasta hommaa. Ihana katsoa lapsen kasvua ja sisarussuhteen hellyttävää muodostumista, mutta rehellisesti sanottuna tuo vuosi oli rankka. Olin uupunut, josta kirjoitin taustatarinan lopussa. Sinä vuonna oli monia haastavia asioita. Valokuvia katsoessa muistin taas ne.

Kuviin usein päätyvät hyvät hetket. Sielun synkkiin maisemiin ei kameran linssi välttämättä ylety. Ei yksin itkettyjä kyyneleitä kuvata. Mutta itse muistan senkin mitä kuvissa ei näy.

Rankka vauvavuosi päättyi isäni täysin yllätyksenä tulleeseen kuolemaan. Shokin ja surun sumentaman hetken keskellä lapsi oppii kävelemään. Samassa hetkessä voi olla niin paljon kipua ja elämää. Sellaista elämä joskus on.

Millaista tarinaa kerrot itsellesi – kysymys, josta kirjoitin viime postauksessa. Se on kysymys, joka nousi mieleeni itselleni noita edellisen vauvavuoden kuvia katsoessani. Keskitynkö pelkästään hyvään vai keskitynkö pelkästään kipuun vai onko tarinassa tilaa niille molemille puolille.

Olen oppimassa, että kokonaiseen tarinaan mahtuu molemmat puolet. Sen olen lisäksi oppinut, että kun on tilaa kiitokselle, tulee myös tilaa ilolle.

Uuden vauvavuoden edessä jännittän. Miten kaikki tulee menemään. Mitä kaikkea on edessä. Paljon hyvää, se on varmaa. Mutta tiedän, että myös uusia murtumisen hetkiä. Sellaistahan elämä on.

Jännittää, mutta en pelkää (paitsi hetkittäin). Uskallan. Uskallan, koska tiedän, että mitä elämä tuokaan, sitä ei tarvitse kulkea läpi yksin. Jumalan kädellä on hyvä olla, tyytyväisenä ja murtuneena. Jollain ihmeellisellä tavalla Hän osaa tehdä tarinasta kaunista, kaikesta huolimatta.

Kuiskaus

“Kiitän, Sinä olet lähellä.”

Tämä lause on lyhin päiväkirjani merkinnöistä yhdelle päivälle. Kirjoitin sen muutama vuosi sitten. Ajattelin kirjoittaa sen tänään uudelleen.

On päiviä, jolloin auringonlasku on niin kaunis, että se saa hymyilemään.
Tänään ei ollut sellainen päivä, mutta kuva muistuttakoon niistä.

On myös päiviä, jolloin on pimeä marraskuinen räntämyrsky vuonna 2020.
Tänään oli sellainen päivä, mutta sanat muistuttakoon muusta.

Olipa millainen päivä tahansa,
olipa haasteet säähän liittyviä tai vielä paljon raskaampia,
nämä sanat sopivat kuiskattaviksi:

Kiitän, Sinä olet lähellä.

Vedenhakureissulla

Eilisessä Nenäpäivä-ohjelmassa oli alussa video Keniasta ja lapsesta vedenhakureissulta. Satuitko näkemään? Ensimmäinen vesilähde oli kuivunut. Matkaa piti jatkaa. Toinen vesilähde muistutti kuralätäkköä. Siitä piti kauhoa vettä ruuanlaittoon ja juotavaksi.

Näkymä lävisti suojakerrokseni. Painoin kasvoni käsiin ja purskahdin itkuun. Ehkä raskaus herkistää entisestään ja ehkä vesialan ammattilaisena aihe tulee itseäni lähelle. Sanoja on kuitenkin kärsimyksen vierellä vähän.

Näkymä herätti myös eloon muistikuvat vuosien takaa. Vuonna 2012 olimme mieheni kanssa 5 kuukautta Keniassa. Eilisen videon näkymä lävisti suojakuoreni myös siitä syystä, että tiesin, että kyseessä ei ollut lavastettu tilanne. Karu näkymä on totista totta aivan liian monelle.

Keniassa saimme konkreettisesti seurata ja olla mukana vesiprojekteissa, jossa mm. porattiin uusi porakaivo. Maan alta saatiin puhdasta vettä likaisen jokiveden tilalle.

Sydämeen on kaivertunut myös muisto päivästä, jolloin kyläillessämme erään perheen luona saimme olla mukana vedenhakureissulla. Tämä kyseinen vesi oli onneksi porakaivosta, eli puhdasta vettä. Matkan taivaltaminen 10 litraa pään päällä helteessä ei siltikään ollut mikään pikkujuttu.

Kuusivuotias oli vierelläni vedenhakureissuvideota katsoessamme. Hänellekkin tuli hetkessä selväksi, kuinka paljon meillä on. Prinsessoihin verrattuna ei kuulemma niin paljon, mutta tuohon lapseen, joka haki juomaveden kuralammikosta kilometrien päästä, älyttömän paljon.


” Miten voimme auttaa? “


Se on hyvä reaktio.

Äitiysloman alku

Terveisiä onnenkukkuloilta. Äitiysloma on alkanut. Saan hetken hengähtää.

Töissä oli paljon innostavia asioita, mutta tuntuu hyvältä rauhoittaa tahti. Kasvava aarre sisälläni on jo jonkin aikaa pyytänyt minua hidastamaan.

Töistä irtautuminen ei ollut helppoa. Se on ihan oma prosessinsa laskea työkalut ja astua sivuun. Luottaa ja huomata, että asiat hoituvat ilman minuakin ja maailma jatkaa pyörimistään aivan hyvin.

Olo oli vähän kuin oravalla, joka hyppää pois oravanpyörästä toivoen, että omaisi liito-oravan ominaisuuksia.

Nyt olen laskeutunut äitiysloman maaperälle ilman liian monta kuperkeikkaa.

Täällä olen, vaakaalla maalla, vähän pää pyörällä vielä. Tiedän, että minua tarvitaan nyt toisaalla enemmän. On toisenlaisten tehtävien aika. Tärkein tehtävä tähän uuden alkuun on hengähtää ja kerätä voimia. Sen aion tehdä, eli siis olla.

En ole vähään aikaan jakanut mitään, koska tuo loppurutistus vei kaiken käytettivässinä olevan energiani. Ajatuksia silti on ollut ja on, joten nyt kun päivien dynamiikka muuttuu, niin ehkäpä kirjoittamisellekin löytyy taas enemmän aikaa.

Joten kuullaan!
Valonpilkahduksia marraskuuhun!

Loppuun kuva vuosien vierimisestä ja odotusmekon vuosikerroista: