Tiedätkö?

Moi. Alan nyt jakamaan kirjoituksia, joita aloin kirjoittamaan sinä kesänä. Tässä tulee ensimmäinen.

Haluan kuitenkin sanoa tähän alkuun, että näiden kirjoitusten jakaminen ei ole ihan helppoa. Tätä blogia tehdessä tuntee itsensä haavoittuvaiseksi. Mutta kuitenkin haluan astua pois mukavuusvyöhykkeeltäni, tulla esiin suojakuoren takaa. Se tuntuu tärkeältä ja elämiseltä. Voi olla, että joku miettii, että onpas outo tyyppi, mutta voi myös olla, että jonkun sydän tulee kosketetuksi ja voin antaa jollekin rohkaisun palan, lohduttavan hymyn, että toivo ei ole turha. Se riittää motivoimaan minua.

Toukokuu 2017, vähän ennen kuin uupuminen alkoi

Tiedätkö, kuinka rakastettu olet? Rukoillessa tuli mieleen kysymys.

Tiedätkö, tiedänkö, kuinka rakastettu ja kaivattu olen?

Tiedänkö, kuinka turvassa Jeesuksessa olen ollakseni täysin avoin, rehellinen, aito Jumalan edessä.

Hyväksytty, puhtaaksi pesty, rakastettu, yhteyteen otettu, hoidettu.

Tiedätkö, että kaikki ajatukset, joita ajattelet tai tunteet, joita tunnet, ei ole totta?

Haluatteko kuulla minun  valheajatuksen, jonka olen tunnistanut (itseasiassa jo vaihdossa ollessani yli 10 vuotta sitten)? Että, olen arvoton. Kipeä valhe. Ja ennen kaikkea valhe. Jotta valheen voi vaihtaa totuuteen, tulee se ensin tunnistaa. Valhe voi myös hiipiä takaisin ajatuksiin eri elämän vaiheissa ja siksi joitain perusasioita voi joutua muistuttamaan itselleen koko elämän.

Siksi haluan muistuttaa nytkin itseäni ja sinua ja niitä, jotka ovat unohtaneet.

Sinä olet arvokas. Sinä olet Jumalan palavasti rakastama. Sinä olet rakastettu. Ei ole kyse siitä, etteikö me oltaisi tehty virheitä, koska me ollaan, ihan jokainen. Kyse on siitä, että Jumala rakastaa sinua niin paljon, että hän antoi oman Poikansa maailmaan, kärsimään ja kantamaan rangaistuksen sinun puolesta. Joten arvoton? Vain valheissa. 

Huomenna on palmusunnuntai, josta alkaa hiljainen viikko kohti pääsiäistä. Viikko, jolloin Jeesus kulki kohti ristiä rakkaudesta sinuun ja minuun. Annetaan sen rakkauden lohduttaa, parantaa ja herättää meidän eloon.

Kuorittavana

-Kesältä 2015-

Hei siellä. Tekee mieli kirjoittaa. Unelmista. Haaveista. Rohkaisusta! Kauneudesta. Esikoinen on kasvanut ja juoksee ilopillierinä paikasta toiseen, halailee nalleja ja nauttii kukkien ja kivien keruusta. Mulla puolestaan on ollut rankkaa aikaa itseni takia. Fysiikka meinaa pettää. En ole pystynyt kävelemään kunnolla neljään kuukauteen. Se ja muut elämän mutkat ovat saanet oloni hyvin lamaantuneeksi. Olen kuitenkin selvinnyt arjesta kuin ihmeen kaupalla ja Esikoisen kanssa on saatu rakennettua mielestäni hyvä suhde. En tiennyt, että jotain voi rakastaa ja ihailla näin paljon. Hän sulattaa sydämeni kerta toisen jälkeen.

Kuitenkin olen alkanut ymmärtämään, että ei voimia kuluta vain tämä uusi tehtävä äitinä, vaan myös kaikki taakat menneisyydestä, joita kantaa mukanaan. Sisimmästä on noussut paljon tunteita pintaan, joita ei tiennyt olevankaan siellä. Olo on kuin olisi kuorittavana. Olen joutunut katsomaan itsessäni uusia puolia, jotka kuoritaan esiin. Se on ollut erittäin ahdistavaa ja samalla myös huojentavaa. Olen matkalla uudenlaista vapautta kohti. Kohti syvempää luottamista ja kohti syvempää lepoa Jumalan kämmenellä.

Kiittäminen tekee kotia ilolle

Kerroin yhdessä postauksessa, miten minulla on ollut rajoituksia liikkumisessa ja miten ne olosuhteet ovat olleet henkisesti erityisen rankkoja. Aika, jolloin jopa käveleminen oli tuskaista, kesti kokonaisen vuoden. Silloin kun kyseinen aika oli päällä, törmäsin Ann Voskampin kirjaan Tuhat lahjaa (suosittelen lukemaan). Siinä Ann kertoo haasteesta laskea ja kirjoittaa ylös 1000 asiaa, joista kiittää. Otin tuon haasteen silloin vastaan. Se oli yksi tärkeistä asioista matkalla eteenpäin taaksepäin valumisen sijaan.

Helposti käy niin, että me ihmiset ei huomata niitä lahjoja, joita me ollaan saatu. Kun kiittää, huomaa paremmin. On ihan varmaa, että meiltä ihmisiltä puuttuu yhtä ja toista, aina. Surullista sen sijaan on, jos se mitä meillä on, jää huomaamatta ja lahjat jäävät avaamatta. Joten haastan teitä ja itseäni: erityisesti vaikeina aikoina, laske kiitosaiheita.
En tarkoita, että kaikki vaikea pitäisi vain lakaista maton alle ja vetää väkinäinen hymy naamalle. En todellakaan. Tunteet on tärkeitä viestejä meidän sisältä ja vaikkakaan ne ei aina ole absoluuttisia totuuksia, niille on tärkeä olla lupa olla ja tulla nähdyksi. Tunteita ei voi väkisin säilöä sisimpään, vaan niiden tulee päästä sisimmästä pintaan ja sieltä ilmaan ja joskus vain lentämään tuulen mukana pois. Mutta näiden kaikkien tunteiden tuntemisen ja vaikeistakin tunteista puhumisen lisäksi, tee tilaa myös kiittämiselle. Sillä kiittäminen tekee taloa ja tilaa, johon ilo voi tulla ajallan asumaan.

Ajan myötä tulin sinuiksi ja opin elämään rajoitusteni kanssa. Löysin uusia kanavia purkaa tunteita, ilmaista itseäni ja löytää iloa. Huomasin myös, että vahvistun, palaudun ja uudistun. Juuri ennen koronan aiheuttaman poikkeustilan julistamista olimme ehtineet matkustaa Pyhälle ja melkeinpä ensimmäistä kertaa vuosikausiin pystyin laskemaan taas täysillä. Sain laskea puuterilunta auringonpaisteessa yhdessä yhden parhaista laskukavereistani kanssa. Laskujen aikana saimme nauraa ja seikkailla yhdessä metsäreittejä ja hissimatkoilla saimme parantaa mailmaa ja sukeltaa syvään päätyyn, niin kuin silloin kun olimme 15 vuotta nuorempia. Rakastin sitä. Ajatella, että sain kokea jälleen tämän. Ajatella, että sain kokea laskemisenriemun myös lastemme kanssa. Minulla ei ole sanoja tälle, kuinka kiitollinen näistä hetkistä olen. Nämä merkitsevät minulle paljon. Kaipa voisin laskea ne kaikki 1000 lahjaa tuon yhden viikon aikana. On aikoja jolloin on helpompi löytää kiitosaiheita ja on aikoja, jolloin se on vaikeaa, mutta erityisen voimakasta, kun sen tekee.

Tällä viikolla puolestaan olemme harjoitelleet uutta korona-etä-arkea. Minä ja mies tehtiin etätöitä kotoa ja lapset oli kotona etä-päiväkodissa. Siinähän on omat haasteensa, niinkun varmaan arvaatte ja niinkuin iso osa teistä on myös kokenut omalla kohdallaan. Yhdeksi tilanteesta selviytymis -menetelmäksi aloitimme perheessämme uuden tavan. Aamulla pidetään koti-päiväkodin aamuhetki ja kaikki saavat kertoa, mistä haluaa kiittää. Vastaukset kirjoitetaan piirustukseen auringonsäteiksi. Tällaisia säteitä tuli tällä viikolla:

aurinko, perhe, robotti, ollaan terveitä, suklaalta tuoksuva tussi, Jeesus, lounastauko,saa olla kotona, sade (kasvit tarvitsee), trampoliini, aamupalahetki, lapset, piparit (joulusta jääneet), äiti ja isä, tuoreen leivän tuoksu, sain aloitettua blogin.

Tällaisia hetkiä tällä viikolla, siis niiden muunlaisten hetkien lisäksi.;)

Haluan vielä loppuun jakaa kiittämisestä vanhan tarinan, joka mielestäni sopii tähän aikaan, ja joka on kiertänyt jaettuna pari tuhatta vuotta.

“»Täällä on poika, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa. Mutta miten ne riittäisivät noin suurelle joukolle?» …. Jeesus otti leivät, kiitti Jumalaa ja jakoi leivät syömään asettuneille. Samoin hän jakoi kalat, ja kaikki saivat niin paljon kuin halusivat.”
Johannes 6:9‭-‬11

Kiitä Jumalaa ja jaa. Sitä, mitä tarvitaan, tulee riittämään. Näinä vaikeinakin aikoina.

Haluan sanoa myös, että sinä riität. Koska Jeesus riittä.

Rauhaa ja voimaa uuteen viikkoon!<3