Korona laittoi hiljaiseksi. Eristi meidät karanteeniin. Minulla on viimeiset viikot töissä ennen äityslomaa käsillä. Loppuun saatettavia/delegoitavia asioita on päässä vielä iso kasa. Supistelut on lisääntyneet, samoin pääsärky ja väsymys. Istuminen on välillä hankalaa. Ja sitten tosiaan ilmoitus, että lapsi on altistunut koronalle ja lapset joutuvat karanteeniin. Eli jostain pitäisi löytyä voimia hoitaa heitäkin tämän töiden loppurutistuksen lomassa.
Ei naurata, itkettää.
Mies toki kantaa lasten osalta samoja korsia kekoon, mutta juuri tällä viikolla hänellä on poikkeuksellisen pitkät päivät töissä.
Olo on kuormitunnut ja yksinäinen. Ketään ei voi tavata. Enkä varmaan jaksaisikaan. Minnekkään ei voi mennä. Paitsi ulos sateeseen. Siksi kai kirjoitan.
Tähän asti raskautta olen saanut olla huolista melko vapaa, mutta tällä viikolla ne rysähti päälle. Tässähän joutuu taas synnyttämään. Kyllä se aina jännittää, vaikka ehkä vähemmän kuin aiemmilla kerroilla. Ajatuskin siitä, että sitä elää konkreettista riskiä koronasta yhdistettynä synnytykseen tuntuu aivan sietämättättömältä. Siitäkin varmaan selviää, mutta juuri tällä viikolla asia on ahdistanut takaraivossa ja palana kurkussa. Sen enempää sitä ei tämän arjen selviytymishärdellin keskellä ole ehtinytkään miettimään.
Kestävyys
mitä se on?
ei kuulosta hauskalta
ja kuitenkin niin tärkeä ominaisuus
Yhdessä kohtaa meitä neuvotaan jopa iloitsemaan ahdingosta, “sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa.” Kirje roomalaisille 5:3-4
Eikä toivo ole kuulemma turha.
Yritän kääntää katseeni pysyvään, horisontin heiluessa. Kestävyyttä tarvitsen nyt. Tilanne ei ole hauska, mutta se ei tarkoita etteikö tämäkin viikko voisi olla merkityksellinen.
Ei pidetä turhana päiviä, jotka lisäävät meidän kestävyyttämme. Vaikka ne täysin turhilta ja ärsyttäviltä tuntuvatkin. Pyydetään apua Häneltä, jolta kestävyys, rohkaisu ja apu tulevat.
Voimia ja kestävyyttä sinulle❤
Toivo ei ole turha.
