Jouluna – ehtisimpä

Jouluna
ehtisimpä muistaa

joulunlapsen, joka syntyi,
mitä erikoisimpaan paikkaan

ihmeen, jota oli odotettu tuhansia vuosia

vauvan, jonka nimi on Immanuel
se merkitsee: Jumala meidän kanssamme

ehtisimpä muistaa

valon, joka tuli pimeyteen

valon, joka edelleen loistaa pimeydessä,
eikä pimeys ole sitä käsittänyt,
eikä saanut sitä valtaansa

Jouluna
minäkin haluaisin tulla

tuon seimen luo
paimenten vierelle

kurkistaa ja nähdä

haluaisin tulla

ihailemaan ja kumartamaan

kiittämään ja iloitsemaan

Lempeystankkaus

Tärkeä osa jouluun valmistautumista:
Lempeystankkaus

Olen harjoitellut nyt pari viikkoa vanhemmuuden laajentamista. Harjoitukset ja totuttelu on arvatenkin vielä kesken.

Kerran ja toisenkin oli lähiaikoina liian pitkä päivä. Kun isommat lopulta nukahtivat ja odotin hengähdystaukoa, ei pienin enää vain syönyt ja nukkunutkaan, vaan hänen kanssaan meni vielä pitkään viestejä arvaillen ja kommunikaatiota opetellen. Lopulta hänkin nukahti ja minulta tuli vaihteeksi itku. Olin hieman väsynyt. Miten totumme tähän uuteen, miten nopeasti kapasiteettini kasvaa, ja milloinkohan taas helpottaa…huomenna vai vuosien päästä?

Seuraavana aamuna olisin voinut nousta ja olla ärtynyt. Tendessi olla ärtynyt juuri nyt on suuri. Sen sijaan sain loistoidean: en noussut kiireellä. Alakerrasta kuului muiden ääniä, mutta vauva vielä nukkui makoisasti. Laitoin miehelle viestin alakertaan: voitkohan tuoda kahvia ja aamupalaa sänkyyn? Hän toi. ❤
Ja niinpä annoin itselleni luvan herätä lempeästi. Tankkasin energiaa itseeni yölliseen kulutukseen jälkeen, ennen kuin yritin alkaa leikkimää supersankaria. Ja niinpä sängystä lopulta nousi muillekin lempeästi “hyvää huomenta” toivottava äiti ja vaimo. Tuli hyvä päivä.

Tämä uusi vauva-arki on vienyt ajatukset mukanaan ja tuntuu vähän hassulta, että huomenna on jo jouluaatto. En haluaisi ottaa siitä turhia paineita, mutta ne tulevat ihan itsestään. Siksi (ainekin itselleni) tärkeä osa joulunvalmisteluja, ellei jopa tärkein, onkin lempeystankkaus. Sitä tarvotaan monta kertaa ja usein. Sen jälkeen on paremmat mahdollisuudet, että joulurauha säilyy omalta osaltani.

Lempeystankkaus auttaa hidastamaan ja muistamaan joulun ytimen. Joulun ydinsanoma nimittäin ei ole “kuka on ollut kiltti”. Rehellinen vastaushan on: ei kukaan. Joulunsanoma sen sijaan kutsuu ihmettelemään ja ihailemaan, seimen luo.

Olet siinä

Odotus on
monta kuukautta
monta päivää
monta tuntia

Synnytys on
monta tuntia
monta minuuttia
monta pitkää sekuntia
tunteiden koko kirjo

Ja sitten onkin vain yksi hetki
ohuen ohut hetki
jolloin tuntemukset vaihtuvat näkemiseksi

Olet siinä
ihoni tällä puolella
saamme nähdä sinut
katsot tummilla silmilläsi
yhtä ihmeissäsi kuin minä

Olet kaunis
olet täydellinen
olet valloittava ihme

Kiitän sinusta

Tervetullut ja rakastettu

Olet pian täällä.

Viimeiset odotusajat ovat usein kuin olisi grillattavana.

Luulin jo kahtena yönä, että nyt synnyt.
Mutta vielä ei ollut aika, se oli vain alkulämmittelyä, harjoittelua. Siinä mieli tekee paljon työtä. Ensin sitä kerää rohkeuden ja rauhan, adrenaaliinin, tekee tarvittavat järjestelyt, huolehtii, murehtii, yrittää muistaa hengittää ja pysyä rentona, jännittää. Harjoituksen lopputtua olo on hölmistynyt ja tyhjä. Mitä nyt teenkään. Mitä elämässä ylipäätään tehdään, jos ei synnytetä. En meinaa muistaa. Niin sisälle synnytysmoodin ehdin mennä. Sitten elämä muistuttaa. Saatoimme käydä seuraavassa hetkessä läpi lapsiperheille tavallisen infektion. Säästän teidät yksityiskohdilta.

Viime yön nukuin pitkästä aikaa hyvin. Ah, kuinka hyvältä nukutun yön jälkeen voi tuntua. Tämä se vasta on elämää!

Päätän kirjoittaa sinulle pieni ihminen, jonka pian saamme tavata. Samalla sain ajatuksen, että kirjoitan teillekkin isommat ihmiset.

Olet tervetullut ja rakastettu.
Ne ovat sanani sinulle pieni ja teille isot.

Pienokainen, täällä perheessä on välillä aikamoinen härdelli ja äiti saattaa itkeä ja toisessa hetkessä nauraa, mutta tiedä tämä tärkein:

olet tervetullut ja rakastettu.

Ne sanat on jokaiselle.

Tänne maailmaan synnytään monenlaisten tähtien alle, mutta on Yksi, joka kuiskasi meille kaikille:

olet tervetullut ja rakastettu.

Min kreativa story

Jag antog en utmaning om att dela min kreativa story om min blogg, så här kommer det (på svenska det här gången) :

Jag heter Hanna-Leena. Jag är gift, mamma för två och vi väntar på att vårt tredje barn ska födas när som helst.

Jag är utbildad till DI och jobbar som projektledare inom vattenteknik. Mitt jobb kräver mycket tekniskt och logisk tänkande, något som jag njuter av. Jag har ändå saknat att också kunna använda andra sidor av mig mera. När jag var mammaledig förra gången, upptäckte jag min längtan till det kreativa skrivandet. Jag har märkt att mobilisering av min kreativa sida också har varit till nytta på mitt jobb.

Först började jag skriva för min egen skull. Det gjorde gott för min själ att skriva ner vad som var på gång inom mig när livet kändes tungt. Sen började jag få känslan, att jag ville dela med mig av det som jag upptäckte på vägen också till andra. Det tog tid att samla mod och det kändes skrämmande att börja med någonting helt nytt. På samma gång kändes det ändå inspirerande att våga ta steget till någonting jag kände en kallelse till. Förra våren började jag som en del av min kreativa story blogga. Man kan följa bloggen i instagram @palojamatkalta, i facebook på Paloja Matkalta – sidan eller www.palojamatkalta.fi.

Jag hoppas att jag via bloggtexter kan hjälpa mig själv och andra att må bättre, växa i sin potential och hitta sin plats i den större sammanhang.


Pettymyksistä ja toivosta

Nautin yleensä joulun odotuksesta ja valmistelusta. Tuoksuista, tunnelmasta, kutinasta vatsanpohjassa.

Nyt kuitenkin tuntuu, että odotusta on vähän liikaa ja rajoituksia vähän liian paljon. Väsyttää.

Kuulin tänään lainauksen, joka kolahti
“Meidän täytyy hyväksyä ajalliset pettymykset, mutta emme saa koskaan menettää rajatonta toivoa.” Martin Luther King jr.

Kun yritän saada kiinni joulun rauhasta ja tunnelmasta, se monesti karkaa käsistäni. Olenkin huonolla tuulella, enkä edes välttämättä tiedä miksi. Taustalla lapset kinastelevat, kuka ehtii ensimmäisenä avata kalenterin luukun. Välillä tosielämän hetket ovat pahassa ristiriidassa kimaltavien mielikuvien kanssa. Toisinaan voi tosielämä olla ohikiitävän hetken satuakin lämpimämpää. On kuitenkin epärealistista odottaa, että se olisi sitä kaikki päivät, joka hetki. Tosielämä on elämää ja siihen kuuluu laaja väri- ja tunnespektri. Minun täytyy tästä vähän väliä itseäni muistuttaa. Se on ok.

Pysyvä rauha ei löydykään piparin tuoksusta, ei lahjoista, ei kynttilöistä. Se löytyy siitä salaisuudesta, että Kuningasten kuningas haluaa tulla sinun ja minun vieraaksi, meidän luoksemme. Taivaan kuningas tulee sotkun, riidan, kärsimättömyyden, yksinäisyyden, millaisen pimeyden keskelle tahansa.

Siinä on toivo, jota emme saa koskaan unohtaa, vaikka pettymyksiä joudummekin kohtaamaan.

Toivon täyteistä ja lämmintä adventinaikaa!

Uuden vauvavuoden edessä

Alkamassa olevan uuden vauvavuoden edessä olen koonnut viimepäivinä valokuvia edellisestä vauvavuodesta. Tunteikasta hommaa. Ihana katsoa lapsen kasvua ja sisarussuhteen hellyttävää muodostumista, mutta rehellisesti sanottuna tuo vuosi oli rankka. Olin uupunut, josta kirjoitin taustatarinan lopussa. Sinä vuonna oli monia haastavia asioita. Valokuvia katsoessa muistin taas ne.

Kuviin usein päätyvät hyvät hetket. Sielun synkkiin maisemiin ei kameran linssi välttämättä ylety. Ei yksin itkettyjä kyyneleitä kuvata. Mutta itse muistan senkin mitä kuvissa ei näy.

Rankka vauvavuosi päättyi isäni täysin yllätyksenä tulleeseen kuolemaan. Shokin ja surun sumentaman hetken keskellä lapsi oppii kävelemään. Samassa hetkessä voi olla niin paljon kipua ja elämää. Sellaista elämä joskus on.

Millaista tarinaa kerrot itsellesi – kysymys, josta kirjoitin viime postauksessa. Se on kysymys, joka nousi mieleeni itselleni noita edellisen vauvavuoden kuvia katsoessani. Keskitynkö pelkästään hyvään vai keskitynkö pelkästään kipuun vai onko tarinassa tilaa niille molemille puolille.

Olen oppimassa, että kokonaiseen tarinaan mahtuu molemmat puolet. Sen olen lisäksi oppinut, että kun on tilaa kiitokselle, tulee myös tilaa ilolle.

Uuden vauvavuoden edessä jännittän. Miten kaikki tulee menemään. Mitä kaikkea on edessä. Paljon hyvää, se on varmaa. Mutta tiedän, että myös uusia murtumisen hetkiä. Sellaistahan elämä on.

Jännittää, mutta en pelkää (paitsi hetkittäin). Uskallan. Uskallan, koska tiedän, että mitä elämä tuokaan, sitä ei tarvitse kulkea läpi yksin. Jumalan kädellä on hyvä olla, tyytyväisenä ja murtuneena. Jollain ihmeellisellä tavalla Hän osaa tehdä tarinasta kaunista, kaikesta huolimatta.

Vedenhakureissulla

Eilisessä Nenäpäivä-ohjelmassa oli alussa video Keniasta ja lapsesta vedenhakureissulta. Satuitko näkemään? Ensimmäinen vesilähde oli kuivunut. Matkaa piti jatkaa. Toinen vesilähde muistutti kuralätäkköä. Siitä piti kauhoa vettä ruuanlaittoon ja juotavaksi.

Näkymä lävisti suojakerrokseni. Painoin kasvoni käsiin ja purskahdin itkuun. Ehkä raskaus herkistää entisestään ja ehkä vesialan ammattilaisena aihe tulee itseäni lähelle. Sanoja on kuitenkin kärsimyksen vierellä vähän.

Näkymä herätti myös eloon muistikuvat vuosien takaa. Vuonna 2012 olimme mieheni kanssa 5 kuukautta Keniassa. Eilisen videon näkymä lävisti suojakuoreni myös siitä syystä, että tiesin, että kyseessä ei ollut lavastettu tilanne. Karu näkymä on totista totta aivan liian monelle.

Keniassa saimme konkreettisesti seurata ja olla mukana vesiprojekteissa, jossa mm. porattiin uusi porakaivo. Maan alta saatiin puhdasta vettä likaisen jokiveden tilalle.

Sydämeen on kaivertunut myös muisto päivästä, jolloin kyläillessämme erään perheen luona saimme olla mukana vedenhakureissulla. Tämä kyseinen vesi oli onneksi porakaivosta, eli puhdasta vettä. Matkan taivaltaminen 10 litraa pään päällä helteessä ei siltikään ollut mikään pikkujuttu.

Kuusivuotias oli vierelläni vedenhakureissuvideota katsoessamme. Hänellekkin tuli hetkessä selväksi, kuinka paljon meillä on. Prinsessoihin verrattuna ei kuulemma niin paljon, mutta tuohon lapseen, joka haki juomaveden kuralammikosta kilometrien päästä, älyttömän paljon.


” Miten voimme auttaa? “


Se on hyvä reaktio.

Pidä huolta

Jatkoa edelliseen kirjoitukseen tarvitsevuudesta.

Pelkistä omista tarpeista huolehtiminen on itsekästä.

Pelkästään toisista huolehtimisen strategia on ojassa sekin.

Toisista huolehtiminen on tärkeä osa ihmisen elämää. Se lisää hyvinvointia ja merkityksellisyyden kokemista.
Lentokoneessakin kuitenkin neuvotaan laittamaan ensin happinaamari itsellesi ja vasta sitten auttamaan muita.

Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme.❤

Tarvitsevuudesta

Lapsilla on luonnollisesti paljon tarpeita ja he tuovat tarvitsevuutensa esiin häpeilemättä, toisinaan korkealta ja kovaa. Minussa tämä 24 h/7 vrk tarvitsevuus on herättänyt paljon tunteita, ahdistusta, oivalluksiakin.

Ihmisellä on tarpeita kaikissa elämänvaiheissa, mutta minun kuori murtui vauvavuosina. Äitinä joutuu joustamaan monesta tarpeesta pienen elämän edessä. Rima on korkealla. Pitäisi pystyä täyttämään pienen elämän moninaiset tarpeet (mm. nälkä, uni, pesut, rasvat, lohdutus, läsnäolo, talkit, kalkit, röyhyt, puklut) ja ottaa vastaan lapsen tunteet tyynen rauhallisena ja samaan aikaan laittaa omat tarpeet sivummalle ja unikin siinä samalla. Tämä oli ensimmäisen vauvavuodenaikana minulle suuri mysteeri. Mitä minun pitäisi tehdä omilla tunteilla ja tarpeilla, kun eivät ne lakanneet (tietenkään) olemasta.

Jaan kirjoituksen muutaman vuoden takaa, jolloin elettiin toisen lapsen vauvavuotta:

“Lasten tarvitsevuus saa tietyissä tilanteissa mut ahdistuksen partaalle. Ensimmäisen vauvavuoden aikana vilpittömästi kyselin,

saako äiti tarvita?

mm. lepoa, unta, ruokaa, lämmintä kahvia jne..

Nyt tiedän, että saa. SAA!

Annan itselleni luvan tarvita. En vaan tiedä aina, miten tarpeet käytännössä täytetään. Mutta nyt minulla on itselleni itseltäni lupa! Saan tarvita minäkin. Aikuisena tietysti pärjään vähän pidempää vara-akuilla, mutta on ihana oivaltaa, että tarvitsevuus on ok. Olen enemmän elossa.”

Päiväkirja

Suuri oivallus on elämässä ollut, että aikuinenkin, äitikin, saa tulla näkyviin omine tarpeineen ja tunteineen. Ennen kaikkea itselleen. Aikuisellakin voi olla suuri lohdutetuksi tulemisen tarve, niin kuin lapsillakin. Se on ok. Hyvä uutinen tässä kohtaa kirjoitusta on se, että meillä on “runsaan lohdutuksen Jumala”. Häneltä riittä lohdutusta runsaasti meille aikuisillekkin.

Lasten tarvitsevuus on nostanut minussa esiin tarpeita, joita aiemmin en ollut yhtä syvästi tunnistanut. Se on ollut ensin kipeää tunnistaa näitä, vähän myöhemmin olen huomannut, että se onkin ollut armoa.

On armoa, kun on riisutaan kuvitelmasta, että pitäisi pärjätä hammasta purien.

On armoa saada itkeä kipua ulos ja tulla lohdutetuksi, aikuisenakin.

Sen jälkeen on helpompi muitakin lohdutta.