Kesäillan keveydessä

Kotimatkalla pyöräilen lämpimässä kesäillassa
ostan pizzan mukaan ja istun penkille meren rantaan
penkki on sen verran korkea, että jalat eivät ylety maahan
niitä voi heilutella

Mies kysyi, ei kai haittaa, että hän ja lapset eivät ole kotona, kun tulen
Ei haittaa, kiitos kysymästä, pärjään pari tuntia itsekseni ihan hyvin

Kirjoitan ja syön jätskiä

Kevät

Kiitos kevät, kun tulit tänäkin vuonna.

Saamme katsella, miten harmaasta nousee tuorean vihreä, kuin itsestään, mielettömällä voimalla.

Kevät. Nyt on aika kylvää siemeniä. Monta siementä meihinkin on kylvetty. Millaiseen maahan siemenet on pudonneet?

Siemenestä riippuu, millainen kasvi kasvaa.

Meistä riippuu, mille siemenelle annamme tilaa kasvaa.

Joudun tekemään tietoisesti töitä sen eteen, että arjen kiireet ja huolet eivät tukahduta hyviä alkuja. Ja epäuskollekkin joudun monta kertaa osoittamaan ovea. Sydämeni tapailee sanat ” Minä uskon, auta minua epäuskossani” (Mark.9:24).

Osaisimmepa antaa tilaa ja hyvää maata hyville siemenille. Silloin saamme nähdä hyvien siementen itävän, kasvavan ja tuovan satoa.

Kuin itsestään, mielettömällä voimalla.

“Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle.”

Jesaja 43:19

Et ole yksin

Tänään jaan, mitä eilen kirjoitin. Aihe on arka, vaikea ja tärkeä. Aihe on yksinäisyys.

Yksinäisyyttä on monenlaista. Se voi olla fyysistä tai sellaista, jota kokee ihmisjoukossa, tai jopa läheisten kanssa.

Kipeät asiat ja hetket luovat helposti muuria. Kipu helposti eristää. Sillä syvällä kivun luona kulkija on kokemuksessa yksin, vaikka ympärillä olisikin ihmisiä, jopa ystäviä, jopa rakkaita. Muurin taakse on vaikea päästää muita. Harva osaa kysyä tietäkään. 

On kuitenkin ainekin yksi, joka haluaa tulle sinne kipeimmänkin kivun keskelle, sinne hiljaisimman yksinäisyyden keskelle.

Kivun ympärillä oleva yksinäisyyden kokemus voi olla myös niin painava, että sitä mieluummin juoksee karkuun. On helpompi paeta suorittamiseen, erilaisiin korvikkeisiin tai vain tarttua puhelimeen ja selata, mitä vain. Meidän ajassa on helppo täyttää päivät ja pää uutisvirralla, viihdykkeillä, millä vaan, jottei itsekkään tarvitsisi kipua kohdata. Yksinäisyyttä korvikkeet eivät kuitenkaan poista. 

Yksinäisyyden poistaminen aloitetaan sillä, että ensin päästää itsensä sisään ja sitten yhden henkilön kerrallaan. Montaa sinne ei tarvitakaan, kun yksinäisyys pikkuhiljaa vaihtuu yhteydeksi.

Jeesus sanoi kerran: “Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.” Ilmestyskirja 3:20

Jeesus seisoo ovi kerrallaan sydämesi ovilla ja koputtaa, pyytää lupa saada astua sisää. Hän koputtaa myös sille syvimmälle ovelle, jonka takana olet yksin. Jonne et ole ketään päästänyt. Et ehkä itseäsikään. Hän haluaa tulla sinnekin ja tuoda parantavan läsnäolonsa mukanaan. Hän ei tule väkisin, vaan kolkuttaa. Sinä saat valita, avaatko. Hän tarjoaa yhteyden lahjaa. 

Sen lisäksi, että me tarvitaan yhteyttä Jumalaan, me tarvitaan myös toisiamme. Me tarvitaan toisiamme paljon enemmän kuin, mitä me meidän individualisesta kulttuurista käsin haluttaisiin ajatella. Vaikka me pärjätäänkin omillamme, me tarvitaan toisiamme, voidaksemme hyvin. Meidän sisällä on kaipaus tulla nähdyksi. Kaipaus, että joku tuntee meidät. Sillä tavalla meidät on luotu. Yhteyteen. Yhteyteen Jumalan, itsemme ja toistemme kanssa.

Joten päästä Jumala kipuusi ja lisäksi etsi myös joku luotettava henkilö, ja kerää rohkeus ja päästää joku ihminenkin sisään, kipuusikin. Sinnekin, jossa olet yksin. Se on pelottavaa ja työlästä, mutta se on sen arvoista. Silloin valhe, että me oltaisiin yksin, alkaa murtumaan. 

Sillä

Et ole yksin

Et ole koskaan yksin

Kipeimpinä hetkinäkään, et ole yksin


Erilaisia mestariteoksia

Me ihmiset ollaan erilaisia persoonia, erilaisia mestariteoksia.

Matkan varrella olen oppinut itsestäni, että olen herkkä. On kestänyt aikaa hyväksyä se. Herkkyys on välillä tuntunut eniten heikkoudelta, kunnes aloin  näkemään, että se on, vaikka joskus heikkouskin, sitä enemmän myös vahvuuteni. Lisättäköön vielä että en ole pelkästään herkkä, olen myös paljon muuta, mutta yksi (aarre)ominaisuuksistani se on. Olen myös alkanut näkemään sitä lahjana.

Kun kirjoitan, saan joskun hyvän flown, enkä silloin itsekään tiedä etukäteen, mitä tulen kirjoittamaan. Jälkikäteen luen kirjoittamaani vähän itsekkin yllättyneenä. Tänään kirjoitin tekstin, jonka ehkä pian julkaisen, mutta teksti sai minut ajattelemaan, että olenko tosiaan näin melankolinen persoona. Mutta asia taitaa olla niin, että nautin syvistä pohdiskeluista. Se on osa persoonaani.

Kun kirjoitan kivusta, en oikeastaan kirjoita kivusta sen itsessä vuoksi, vaan lohdutuksen vuoksi. Toivon, että voisit kuulla sen.

Tulen varmasti (tai siis luultavasti) kirjoittamaan myös jotain kevyttäkin, mutta moni kirjoitus saattaa olla syvältä sukellettu. Syvältä sukellettu meritähti, simpukka, pudonnut kaulakoru tai peltipurkki, jotka saattavat hieman menettää hohtoaan pinnalle tuotuna. Toivon kuitenkin, että ne voivat rikastuttaa lukijoita, vaikka sitten lukija olisikin persoonaltaan samantapainen tai toisenlainen, vaikkapa enemmän konkretian ihminen.

Minä olen tällainen.

Sinä olet sellainen.

Tämä käsky meille jätettiin:

Rakastakaa toisianne.

Kesken matkan

Mun päiväkirjojen tarina on tarina siitä, miten kerta toisensa jälkeen, päivä päivältä, Jumala valloittaa mun sydäntä rakkaudellaan.  Suostuttelee avaamaan lukot, kovan suojakuoren.  Suostuttelee luottamaan. Nostaa hellästi alaspainuneen leuan, suostuttelee nostamaan katseeni häneen. Suostuttelee uskaltamaan katsomaan häneen, ja näkemään kuoleman voittavan ja ehdottoman rakkauden. Suostuttelee uskaltamaan katsomaan ja näkemään. Hän on niin hyvä, että sydän täyttyy ilolla. Hän antaa rauhan,  jota tämä maailma ei voi riistää. Hän antaa päämäärän joka on enemmän kuin, mitä silmä on nähnyt tai korva kuullut. Kesken matkan Hän antaa kodin sylissään. Jumala, sinua minä ylistän koko sielullani.

“Filippus sanoi hänelle: »Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä.» Jeesus vastasi: »Etkö sinä, Filippus, tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.“

Johannes 14:8-9

Kuppi myötätuntoa

Tänään mielessä on kirjoittaa myötätunnosta. Tarkemmin sanottuna vielä: myötätunnosta itseä kohtaan. 

Se on aihe, jonka oppiminen oli tärkeä osa edellistä syväsukellusprosessia ja tuntuu, että se on jälleen ajankohtainen aihe itselleni ja varmasti monelle muullekkin. Arki on nyt astetta haastavampaa. Eri ihmisillä eri tavoin, mutta moni joutuu taipumaan. Meillä tuntuu, että vuorokauden tunnit on vaikea saada riittämään, tai jos ne saakin riittämään, niin lopputulos päivän päätteeksi on pieni joukko todella väsyneitä ihmisiä.

Kun on väsytysajat – silloin tarvitaan myötätuntoa itseä ja toisia kohtaan erityisen paljon. Mutta vaikeahan on toista auttaa, jos on itsensä hukannut.

Olen itse ollut itselleni vaativa. Sillon on raskas venyä. Myötätunnon oppiminen itseä kohtaan on auttanut. Se on antanut marginalia.

Kirjoitin kerran päiväkirjaani “Haluan ystävyyttä itseni kanssa. Olla hellä. Nauraa itseni kanssa. ” Kirjoitin nämä sanat sen jälkeen, kun olin ensin kirjoittanut aivan muunlaisia sanoja, ja havahduin, miten kova olen tiukan paikan tullen itselleni.

Jumala jo rakastaa minua, ehkä minunkin kannattaisi.

Meitä vanhempia opetetaan auttamaan lapsia tunnistamaan ja nimeämään tunteita. Esimerkiksi näin: “Olet varmaan väsynyt, niin nyt tuntuu …”. “Sinua varmasti harmittaa, kun…”. Sinua varmaan jännittää, kun …” “olet varmaan surullinen, koska….” olet varmaan pettynyt, turhautunut, iloinen, helpottunut..jne.”

Samaa periaatetta voi aikuisenakin käyttää omassa sisäisessä puheessaan, siis ajatuksissaan itseään kohtaan. Jos pinna on kireellä, saattaa auttaa, kun sanoo itselleen myötätuntoisesti. “Sinua taitaa väsyttää, ja siksi hermostuttaa. Otetaanko tauko.” Oli tunne mikä tahansa, niin kannattaa kiinnittää huomiota millaisella sävyllä puhuu itselleen ajatuksissa. Onko se sävy esimerkiksi vähättelevä, vaativa, ankara, välinpitämätön, vai myötätuntoinen. On helpompi olla toisia kohtaan myötätuntoinen, kun on sitä myös itselleen.

Tänään sanoisin itselleni, että “Hei, vau miten hienosti selvisit arkiviikosta! Ymmärrän, että nyt väsyttää vähän tavallista enemmän ja se on ihan ok. On ihan ok, vaikka ihan itkeä väsymyksestä. Höllätään vähän turhista paineista. Katsoisin itseäni myötätuntoisesti ja hymyilisin ystävällisesti. Sanoisin, että ollaan vaan, hetki kerrallaan. Syödään popcornia perjantain kunniaksi, katsotaan tuulessa liikkuvia pilviä ja nauretaan ja jos ei ole uusia vitsejä näköpiirissä, niin sitten jollekin vanhalle hyvälle vitsille.”

Hyvää ja virkistävää viikonloppua! Ja kun arki joskus viikonlopun jälkeen taas jatkuu, niin annetaan silloinkin myötätuntoa itsellemme ja muille. Tiukoissa paikoissa erityisen iso kupillinen.


Palavasti

Tänään oli hieno ilma (kuva). Kuopus oppi eilen hiihtämään ja lapsilla oli suorastaan satumainen hiihtohetki yhdessä ennen auringonlaskua isosiskon hyräillessä “pikkuveljeen voit luottaa aina”. Tänään yritettiin samaa, mutta yhtä satumainen se hetki ei ollut. Se oli enemmän sellainen, mitä tapahtuu kun ollaan ladulla ja seurueella on jalat eilisestä väsyneet, nälkä yllättää, jollain on pissahätä ja jollain vain huono tuuli. Hieno ilma silti oli ja lounaaksi oli nakkeja, joten kaikki hyvin.

Jaan teille tänään kirjoituksen toukokuulta 2017.

Rankan päivän jälkeen tuli hetki, jolloin tuli mahdollisuus hiljentyä. Menin lattialle makaamaan ja jostain kuului laulu roomalaiskirjettä mukaillen: ”Ei kuolema, ei elämä, voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta”. Sisältä kumpusi rehellinen kysymys Jumalalle.  Entäpä lapsiperhearki? Kyyneleet valuivat poskilla. Oliko kukaan miettinyt sitä, tätä kaikkea suunnitellessaan?

Kuuntele tämä: Ei mikään, ei sekään. 

“Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” Roomalaiskirje 8:38-39 

Oon kysellyt ja kipuillut, onko Jumalalla empatiaa äitejä kohtaan. Vai jääkö niihin kipuiluihin ja tuskiin yksin?

Järjellä uskon, että Jumalan sydämessä on paikka jokaiselle ja kaikille tilanteille. Uskon, että Jumalalla, joka on Rakkaus, on myötätuntoa myös minulle. Minun on sitä kuitenkin vaikea vastaanottaa. 

Haluan esittää kysymyksen myös sinulle. Sun tilanne voi olla eri, mutta uskotko, koetko että Jumalalla on myötätuntoa sinun tilannetta kohtaan? Sinua kohtaan?

Haluan rohkaista sua rukoilemaan, että sä saisit huomata ja tuntea Jumalan läheistä huolenpitoa. Ne on nimittäin valheita ne ajatukset, että Jumala ei syvästi ja palavasti välittäisi. Me saatetaan tietää periaatteessa, että me ollaan Jumalalle rakkaita, mutta saako Jumalan Henki painaa sen totuuden sun syvälle sielun sopukoihin asti? Rukoillaan, että Pyhä Henki saisi korjata mein sydämeen vääriä kuvia Jumalasta.

Eilen jaoin, kuinka olen joutunut työstämään valheellista ajatusta itsestäni, että olisin arvoton, worthless. Se ei ole, niin, että olisin ajatellut niin kovin tietoisesti, vaan tällaiset ajatukset on usein syvällä, jopa piilossa, mutta vaikuttavat kuitenkin meidän reagointitapoihin ja muutenkin elämään. Kun olen saanut muutettua tuota syvää perusajatustani itsestäni arvottomasta rakastetuksi, sillä on ollut isot ja näkyvät vaikutukset elämässäni.

Toinen merkittävä valhe, jota olen halunnut työstää omassa elämässäni on ollut syvällä piilossa ollut valheajatus, että Jumala ei ihan oikeasti välitä minusta. Viime vuosina erityisesti tämä syväajatus on saanut uutta tilalle.

Hän itseasiassa välittää. Palavasti.

Kiittäminen tekee kotia ilolle

Kerroin yhdessä postauksessa, miten minulla on ollut rajoituksia liikkumisessa ja miten ne olosuhteet ovat olleet henkisesti erityisen rankkoja. Aika, jolloin jopa käveleminen oli tuskaista, kesti kokonaisen vuoden. Silloin kun kyseinen aika oli päällä, törmäsin Ann Voskampin kirjaan Tuhat lahjaa (suosittelen lukemaan). Siinä Ann kertoo haasteesta laskea ja kirjoittaa ylös 1000 asiaa, joista kiittää. Otin tuon haasteen silloin vastaan. Se oli yksi tärkeistä asioista matkalla eteenpäin taaksepäin valumisen sijaan.

Helposti käy niin, että me ihmiset ei huomata niitä lahjoja, joita me ollaan saatu. Kun kiittää, huomaa paremmin. On ihan varmaa, että meiltä ihmisiltä puuttuu yhtä ja toista, aina. Surullista sen sijaan on, jos se mitä meillä on, jää huomaamatta ja lahjat jäävät avaamatta. Joten haastan teitä ja itseäni: erityisesti vaikeina aikoina, laske kiitosaiheita.
En tarkoita, että kaikki vaikea pitäisi vain lakaista maton alle ja vetää väkinäinen hymy naamalle. En todellakaan. Tunteet on tärkeitä viestejä meidän sisältä ja vaikkakaan ne ei aina ole absoluuttisia totuuksia, niille on tärkeä olla lupa olla ja tulla nähdyksi. Tunteita ei voi väkisin säilöä sisimpään, vaan niiden tulee päästä sisimmästä pintaan ja sieltä ilmaan ja joskus vain lentämään tuulen mukana pois. Mutta näiden kaikkien tunteiden tuntemisen ja vaikeistakin tunteista puhumisen lisäksi, tee tilaa myös kiittämiselle. Sillä kiittäminen tekee taloa ja tilaa, johon ilo voi tulla ajallan asumaan.

Ajan myötä tulin sinuiksi ja opin elämään rajoitusteni kanssa. Löysin uusia kanavia purkaa tunteita, ilmaista itseäni ja löytää iloa. Huomasin myös, että vahvistun, palaudun ja uudistun. Juuri ennen koronan aiheuttaman poikkeustilan julistamista olimme ehtineet matkustaa Pyhälle ja melkeinpä ensimmäistä kertaa vuosikausiin pystyin laskemaan taas täysillä. Sain laskea puuterilunta auringonpaisteessa yhdessä yhden parhaista laskukavereistani kanssa. Laskujen aikana saimme nauraa ja seikkailla yhdessä metsäreittejä ja hissimatkoilla saimme parantaa mailmaa ja sukeltaa syvään päätyyn, niin kuin silloin kun olimme 15 vuotta nuorempia. Rakastin sitä. Ajatella, että sain kokea jälleen tämän. Ajatella, että sain kokea laskemisenriemun myös lastemme kanssa. Minulla ei ole sanoja tälle, kuinka kiitollinen näistä hetkistä olen. Nämä merkitsevät minulle paljon. Kaipa voisin laskea ne kaikki 1000 lahjaa tuon yhden viikon aikana. On aikoja jolloin on helpompi löytää kiitosaiheita ja on aikoja, jolloin se on vaikeaa, mutta erityisen voimakasta, kun sen tekee.

Tällä viikolla puolestaan olemme harjoitelleet uutta korona-etä-arkea. Minä ja mies tehtiin etätöitä kotoa ja lapset oli kotona etä-päiväkodissa. Siinähän on omat haasteensa, niinkun varmaan arvaatte ja niinkuin iso osa teistä on myös kokenut omalla kohdallaan. Yhdeksi tilanteesta selviytymis -menetelmäksi aloitimme perheessämme uuden tavan. Aamulla pidetään koti-päiväkodin aamuhetki ja kaikki saavat kertoa, mistä haluaa kiittää. Vastaukset kirjoitetaan piirustukseen auringonsäteiksi. Tällaisia säteitä tuli tällä viikolla:

aurinko, perhe, robotti, ollaan terveitä, suklaalta tuoksuva tussi, Jeesus, lounastauko,saa olla kotona, sade (kasvit tarvitsee), trampoliini, aamupalahetki, lapset, piparit (joulusta jääneet), äiti ja isä, tuoreen leivän tuoksu, sain aloitettua blogin.

Tällaisia hetkiä tällä viikolla, siis niiden muunlaisten hetkien lisäksi.;)

Haluan vielä loppuun jakaa kiittämisestä vanhan tarinan, joka mielestäni sopii tähän aikaan, ja joka on kiertänyt jaettuna pari tuhatta vuotta.

“»Täällä on poika, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa. Mutta miten ne riittäisivät noin suurelle joukolle?» …. Jeesus otti leivät, kiitti Jumalaa ja jakoi leivät syömään asettuneille. Samoin hän jakoi kalat, ja kaikki saivat niin paljon kuin halusivat.”
Johannes 6:9‭-‬11

Kiitä Jumalaa ja jaa. Sitä, mitä tarvitaan, tulee riittämään. Näinä vaikeinakin aikoina.

Haluan sanoa myös, että sinä riität. Koska Jeesus riittä.

Rauhaa ja voimaa uuteen viikkoon!<3