Pelkistä omista tarpeista huolehtiminen on itsekästä.
Pelkästään toisista huolehtimisen strategia on ojassa sekin.
Toisista huolehtiminen on tärkeä osa ihmisen elämää. Se lisää hyvinvointia ja merkityksellisyyden kokemista. Lentokoneessakin kuitenkin neuvotaan laittamaan ensin happinaamari itsellesi ja vasta sitten auttamaan muita.
Lapsilla on luonnollisesti paljon tarpeita ja he tuovat tarvitsevuutensa esiin häpeilemättä, toisinaan korkealta ja kovaa. Minussa tämä 24 h/7 vrk tarvitsevuus on herättänyt paljon tunteita, ahdistusta, oivalluksiakin.
Ihmisellä on tarpeita kaikissa elämänvaiheissa, mutta minun kuori murtui vauvavuosina. Äitinä joutuu joustamaan monesta tarpeesta pienen elämän edessä. Rima on korkealla. Pitäisi pystyä täyttämään pienen elämän moninaiset tarpeet (mm. nälkä, uni, pesut, rasvat, lohdutus, läsnäolo, talkit, kalkit, röyhyt, puklut) ja ottaa vastaan lapsen tunteet tyynen rauhallisena ja samaan aikaan laittaa omat tarpeet sivummalle ja unikin siinä samalla. Tämä oli ensimmäisen vauvavuodenaikana minulle suuri mysteeri. Mitä minun pitäisi tehdä omilla tunteilla ja tarpeilla, kun eivät ne lakanneet (tietenkään) olemasta.
Jaan kirjoituksen muutaman vuoden takaa, jolloin elettiin toisen lapsen vauvavuotta:
“Lasten tarvitsevuus saa tietyissä tilanteissa mut ahdistuksen partaalle. Ensimmäisen vauvavuoden aikana vilpittömästi kyselin,
saako äiti tarvita?
mm. lepoa, unta, ruokaa, lämmintä kahvia jne..
Nyt tiedän, että saa. SAA!
Annan itselleni luvan tarvita. En vaan tiedä aina, miten tarpeet käytännössä täytetään. Mutta nyt minulla on itselleni itseltäni lupa! Saan tarvita minäkin. Aikuisena tietysti pärjään vähän pidempää vara-akuilla, mutta on ihana oivaltaa, että tarvitsevuus on ok. Olen enemmän elossa.”
Päiväkirja
Suuri oivallus on elämässä ollut, että aikuinenkin, äitikin, saa tulla näkyviin omine tarpeineen ja tunteineen. Ennen kaikkea itselleen. Aikuisellakin voi olla suuri lohdutetuksi tulemisen tarve, niin kuin lapsillakin. Se on ok. Hyvä uutinen tässä kohtaa kirjoitusta on se, että meillä on “runsaan lohdutuksen Jumala”. Häneltä riittä lohdutusta runsaasti meille aikuisillekkin.
Lasten tarvitsevuus on nostanut minussa esiin tarpeita, joita aiemmin en ollut yhtä syvästi tunnistanut. Se on ollut ensin kipeää tunnistaa näitä, vähän myöhemmin olen huomannut, että se onkin ollut armoa.
On armoa, kun on riisutaan kuvitelmasta, että pitäisi pärjätä hammasta purien.
On armoa saada itkeä kipua ulos ja tulla lohdutetuksi, aikuisenakin.
Kirjoitin jokin aika sitten, että joskus töissä on rankka päivä. Toisinaan voi olla ok-päivä ja joskus taas erityisen hyvä, merkityksellinen työpäivä.
Olen huomannut, että erityisen hyvät päivät ilmestyvät horisontiin usein juuri haastavien päivien jälkeen. Epämukavuusalueella tapahtuu parhaimmassa tapauksessa kasvua. Rankat päivät ei siis automaattisesti ole pelkästään huonoja. Ne voivat olla myös mahdollisuuksia oppia uutta ja kasvaa ja niinpä niitä seuraa parhaimassa tapauksessa merkitykselliset, hyvät päivät.
Merkityksellinen työpäivä voi pitää sisällään esimerkiksi näitä:
oivalluksia hyviä kohtaamisia yhteyttä yhdessä tekemistä eteenpäin menemistä
Takana on hyviä työpäiviä.
Tänään minulla oli puolukan makuinen työpäivä ja sillä tarkoitan erityisen hyvää päivää. Pidän puolukoista todella paljon.
Puolukkalle se maistui myös ihan konkreettisesti maastokäynnillä suunnittelukohteessa, metsästä ohimennen popsittuna.
Olo on ollut kuin kutsuttuna, johonkin. Olo on ollut kuin kuorittavana. Kutsuttuna omaksi itsekseen. Kutsuttuna Jumalan rakauden kohteeksi. Kutsuttuna Taivaan Isän tyttäreksi. Kutsuttuna äidiksi, vaimoksi, ystäväksi, tyttäreksi, työkaveriksi. Kutsuttu tehtävään ja kutsuttu tehtäviin. Koko kutsumus ei ole tullut vielä näkyviin, koska kutsumus jokaisen kohdalla paljastuu pala palalta elämän vaiheiden sykkeessä. Olo on kuin olisin jollain tavalla perillä, vaikka olenkin vasta alussa. Olen perillä siinä, että olen lähtenyt liikkeelle.