Hiljaisen viikon tarina

Opetuslapset nukahtivat. Opetuslapset pakenivat. Yksi opetuslapsista kielsi sadatellen, että ei tunne tuota miestä. Kolme kertaa.

Hiljainen viikko ei kerro sankaritarinaa opetuslapsista. Mutta se kertoo sitäkin kirkkaampana tarinan, jonka se kuuluukin kertoa. Tarinan meidän toivosta. Toivosta joka on ja pysyy, silloinkin kun kaikki meidän omat yritykset ja voimat sulaa maahaan. Se on tällainen:

Jeesus otti pellavaliinan,  kaatoi vettä pesuastiaan,  pesi opetuslasten jalat  ja kuivasi ne.

Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi.  Otti viinin, kiitti ja antoi.

Jeesus rukoili Isän tahdon tapahtuvan, vaikka se oli hänelle tuskallista. Jeesus rukoili ahdistuksen vallassa, niin että hänen hikensä vuoti maahan veripisaran tavoin.

Hän antoi ottaa itsensä vangiksi, vaikka hänellä oli kaikki valta kieltäytyä. Hän oli vaiti kun häntä valheellisesti syytettiin. Vaiti, kun häntä ruoskittiin. Kun orjantappurakruunu painettiin päähän.

Hän oli kuuliainen ristinkuolemaan asti. Hän rukoili pahoin tekijöilleen armoa.

——————————————–

Jo 700 vuotta ennen Jeesuksen ristinkuolemaa Jesaja kirjoitti nämä sanat:

” Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan,   vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet. Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat, jokainen meistä kääntyi omalle tielleen. Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen.   Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen, ei hän suutansa avannut. Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään, niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, ei hänkään suutansa avannut.   Hänet vangittiin, tuomittiin ja vietiin pois – kuka hänen kansastaan siitä välitti? Hänet syöstiin pois elävien maasta, hänet lyötiin hengiltä kansansa rikkomusten tähden. Hänet oli määrä haudata jumalattomien joukkoon. Rikkaan haudassa hän sai leposijansa. Koskaan hän ei ollut harjoittanut vääryyttä, eikä petos ollut noussut hänen huulilleen.  Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin, että hänet lävistettiin. Mutta kun hän antoi itsensä sovitusuhriksi, hän saa nähdä sukunsa jatkuvan, hän elää kauan, ja Herran tahto täyttyy hänen kauttaan. Ahdistuksensa jälkeen hän näkee valon, ja Jumalan tunteminen ravitsee hänet. Minun vanhurskas palvelijani tekee vanhurskaiksi monet, heidän pahat tekonsa hän kantaa. “

Jesaja 53:4-11

Hyvää pääsiäisen aikaa! Joy comes in the morning!

Palavasti

Tänään oli hieno ilma (kuva). Kuopus oppi eilen hiihtämään ja lapsilla oli suorastaan satumainen hiihtohetki yhdessä ennen auringonlaskua isosiskon hyräillessä “pikkuveljeen voit luottaa aina”. Tänään yritettiin samaa, mutta yhtä satumainen se hetki ei ollut. Se oli enemmän sellainen, mitä tapahtuu kun ollaan ladulla ja seurueella on jalat eilisestä väsyneet, nälkä yllättää, jollain on pissahätä ja jollain vain huono tuuli. Hieno ilma silti oli ja lounaaksi oli nakkeja, joten kaikki hyvin.

Jaan teille tänään kirjoituksen toukokuulta 2017.

Rankan päivän jälkeen tuli hetki, jolloin tuli mahdollisuus hiljentyä. Menin lattialle makaamaan ja jostain kuului laulu roomalaiskirjettä mukaillen: ”Ei kuolema, ei elämä, voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta”. Sisältä kumpusi rehellinen kysymys Jumalalle.  Entäpä lapsiperhearki? Kyyneleet valuivat poskilla. Oliko kukaan miettinyt sitä, tätä kaikkea suunnitellessaan?

Kuuntele tämä: Ei mikään, ei sekään. 

“Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” Roomalaiskirje 8:38-39 

Oon kysellyt ja kipuillut, onko Jumalalla empatiaa äitejä kohtaan. Vai jääkö niihin kipuiluihin ja tuskiin yksin?

Järjellä uskon, että Jumalan sydämessä on paikka jokaiselle ja kaikille tilanteille. Uskon, että Jumalalla, joka on Rakkaus, on myötätuntoa myös minulle. Minun on sitä kuitenkin vaikea vastaanottaa. 

Haluan esittää kysymyksen myös sinulle. Sun tilanne voi olla eri, mutta uskotko, koetko että Jumalalla on myötätuntoa sinun tilannetta kohtaan? Sinua kohtaan?

Haluan rohkaista sua rukoilemaan, että sä saisit huomata ja tuntea Jumalan läheistä huolenpitoa. Ne on nimittäin valheita ne ajatukset, että Jumala ei syvästi ja palavasti välittäisi. Me saatetaan tietää periaatteessa, että me ollaan Jumalalle rakkaita, mutta saako Jumalan Henki painaa sen totuuden sun syvälle sielun sopukoihin asti? Rukoillaan, että Pyhä Henki saisi korjata mein sydämeen vääriä kuvia Jumalasta.

Eilen jaoin, kuinka olen joutunut työstämään valheellista ajatusta itsestäni, että olisin arvoton, worthless. Se ei ole, niin, että olisin ajatellut niin kovin tietoisesti, vaan tällaiset ajatukset on usein syvällä, jopa piilossa, mutta vaikuttavat kuitenkin meidän reagointitapoihin ja muutenkin elämään. Kun olen saanut muutettua tuota syvää perusajatustani itsestäni arvottomasta rakastetuksi, sillä on ollut isot ja näkyvät vaikutukset elämässäni.

Toinen merkittävä valhe, jota olen halunnut työstää omassa elämässäni on ollut syvällä piilossa ollut valheajatus, että Jumala ei ihan oikeasti välitä minusta. Viime vuosina erityisesti tämä syväajatus on saanut uutta tilalle.

Hän itseasiassa välittää. Palavasti.

Tiedätkö?

Moi. Alan nyt jakamaan kirjoituksia, joita aloin kirjoittamaan sinä kesänä. Tässä tulee ensimmäinen.

Haluan kuitenkin sanoa tähän alkuun, että näiden kirjoitusten jakaminen ei ole ihan helppoa. Tätä blogia tehdessä tuntee itsensä haavoittuvaiseksi. Mutta kuitenkin haluan astua pois mukavuusvyöhykkeeltäni, tulla esiin suojakuoren takaa. Se tuntuu tärkeältä ja elämiseltä. Voi olla, että joku miettii, että onpas outo tyyppi, mutta voi myös olla, että jonkun sydän tulee kosketetuksi ja voin antaa jollekin rohkaisun palan, lohduttavan hymyn, että toivo ei ole turha. Se riittää motivoimaan minua.

Toukokuu 2017, vähän ennen kuin uupuminen alkoi

Tiedätkö, kuinka rakastettu olet? Rukoillessa tuli mieleen kysymys.

Tiedätkö, tiedänkö, kuinka rakastettu ja kaivattu olen?

Tiedänkö, kuinka turvassa Jeesuksessa olen ollakseni täysin avoin, rehellinen, aito Jumalan edessä.

Hyväksytty, puhtaaksi pesty, rakastettu, yhteyteen otettu, hoidettu.

Tiedätkö, että kaikki ajatukset, joita ajattelet tai tunteet, joita tunnet, ei ole totta?

Haluatteko kuulla minun  valheajatuksen, jonka olen tunnistanut (itseasiassa jo vaihdossa ollessani yli 10 vuotta sitten)? Että, olen arvoton. Kipeä valhe. Ja ennen kaikkea valhe. Jotta valheen voi vaihtaa totuuteen, tulee se ensin tunnistaa. Valhe voi myös hiipiä takaisin ajatuksiin eri elämän vaiheissa ja siksi joitain perusasioita voi joutua muistuttamaan itselleen koko elämän.

Siksi haluan muistuttaa nytkin itseäni ja sinua ja niitä, jotka ovat unohtaneet.

Sinä olet arvokas. Sinä olet Jumalan palavasti rakastama. Sinä olet rakastettu. Ei ole kyse siitä, etteikö me oltaisi tehty virheitä, koska me ollaan, ihan jokainen. Kyse on siitä, että Jumala rakastaa sinua niin paljon, että hän antoi oman Poikansa maailmaan, kärsimään ja kantamaan rangaistuksen sinun puolesta. Joten arvoton? Vain valheissa. 

Huomenna on palmusunnuntai, josta alkaa hiljainen viikko kohti pääsiäistä. Viikko, jolloin Jeesus kulki kohti ristiä rakkaudesta sinuun ja minuun. Annetaan sen rakkauden lohduttaa, parantaa ja herättää meidän eloon.

Kuorittavana

-Kesältä 2015-

Hei siellä. Tekee mieli kirjoittaa. Unelmista. Haaveista. Rohkaisusta! Kauneudesta. Esikoinen on kasvanut ja juoksee ilopillierinä paikasta toiseen, halailee nalleja ja nauttii kukkien ja kivien keruusta. Mulla puolestaan on ollut rankkaa aikaa itseni takia. Fysiikka meinaa pettää. En ole pystynyt kävelemään kunnolla neljään kuukauteen. Se ja muut elämän mutkat ovat saanet oloni hyvin lamaantuneeksi. Olen kuitenkin selvinnyt arjesta kuin ihmeen kaupalla ja Esikoisen kanssa on saatu rakennettua mielestäni hyvä suhde. En tiennyt, että jotain voi rakastaa ja ihailla näin paljon. Hän sulattaa sydämeni kerta toisen jälkeen.

Kuitenkin olen alkanut ymmärtämään, että ei voimia kuluta vain tämä uusi tehtävä äitinä, vaan myös kaikki taakat menneisyydestä, joita kantaa mukanaan. Sisimmästä on noussut paljon tunteita pintaan, joita ei tiennyt olevankaan siellä. Olo on kuin olisi kuorittavana. Olen joutunut katsomaan itsessäni uusia puolia, jotka kuoritaan esiin. Se on ollut erittäin ahdistavaa ja samalla myös huojentavaa. Olen matkalla uudenlaista vapautta kohti. Kohti syvempää luottamista ja kohti syvempää lepoa Jumalan kämmenellä.

Kiittäminen tekee kotia ilolle

Kerroin yhdessä postauksessa, miten minulla on ollut rajoituksia liikkumisessa ja miten ne olosuhteet ovat olleet henkisesti erityisen rankkoja. Aika, jolloin jopa käveleminen oli tuskaista, kesti kokonaisen vuoden. Silloin kun kyseinen aika oli päällä, törmäsin Ann Voskampin kirjaan Tuhat lahjaa (suosittelen lukemaan). Siinä Ann kertoo haasteesta laskea ja kirjoittaa ylös 1000 asiaa, joista kiittää. Otin tuon haasteen silloin vastaan. Se oli yksi tärkeistä asioista matkalla eteenpäin taaksepäin valumisen sijaan.

Helposti käy niin, että me ihmiset ei huomata niitä lahjoja, joita me ollaan saatu. Kun kiittää, huomaa paremmin. On ihan varmaa, että meiltä ihmisiltä puuttuu yhtä ja toista, aina. Surullista sen sijaan on, jos se mitä meillä on, jää huomaamatta ja lahjat jäävät avaamatta. Joten haastan teitä ja itseäni: erityisesti vaikeina aikoina, laske kiitosaiheita.
En tarkoita, että kaikki vaikea pitäisi vain lakaista maton alle ja vetää väkinäinen hymy naamalle. En todellakaan. Tunteet on tärkeitä viestejä meidän sisältä ja vaikkakaan ne ei aina ole absoluuttisia totuuksia, niille on tärkeä olla lupa olla ja tulla nähdyksi. Tunteita ei voi väkisin säilöä sisimpään, vaan niiden tulee päästä sisimmästä pintaan ja sieltä ilmaan ja joskus vain lentämään tuulen mukana pois. Mutta näiden kaikkien tunteiden tuntemisen ja vaikeistakin tunteista puhumisen lisäksi, tee tilaa myös kiittämiselle. Sillä kiittäminen tekee taloa ja tilaa, johon ilo voi tulla ajallan asumaan.

Ajan myötä tulin sinuiksi ja opin elämään rajoitusteni kanssa. Löysin uusia kanavia purkaa tunteita, ilmaista itseäni ja löytää iloa. Huomasin myös, että vahvistun, palaudun ja uudistun. Juuri ennen koronan aiheuttaman poikkeustilan julistamista olimme ehtineet matkustaa Pyhälle ja melkeinpä ensimmäistä kertaa vuosikausiin pystyin laskemaan taas täysillä. Sain laskea puuterilunta auringonpaisteessa yhdessä yhden parhaista laskukavereistani kanssa. Laskujen aikana saimme nauraa ja seikkailla yhdessä metsäreittejä ja hissimatkoilla saimme parantaa mailmaa ja sukeltaa syvään päätyyn, niin kuin silloin kun olimme 15 vuotta nuorempia. Rakastin sitä. Ajatella, että sain kokea jälleen tämän. Ajatella, että sain kokea laskemisenriemun myös lastemme kanssa. Minulla ei ole sanoja tälle, kuinka kiitollinen näistä hetkistä olen. Nämä merkitsevät minulle paljon. Kaipa voisin laskea ne kaikki 1000 lahjaa tuon yhden viikon aikana. On aikoja jolloin on helpompi löytää kiitosaiheita ja on aikoja, jolloin se on vaikeaa, mutta erityisen voimakasta, kun sen tekee.

Tällä viikolla puolestaan olemme harjoitelleet uutta korona-etä-arkea. Minä ja mies tehtiin etätöitä kotoa ja lapset oli kotona etä-päiväkodissa. Siinähän on omat haasteensa, niinkun varmaan arvaatte ja niinkuin iso osa teistä on myös kokenut omalla kohdallaan. Yhdeksi tilanteesta selviytymis -menetelmäksi aloitimme perheessämme uuden tavan. Aamulla pidetään koti-päiväkodin aamuhetki ja kaikki saavat kertoa, mistä haluaa kiittää. Vastaukset kirjoitetaan piirustukseen auringonsäteiksi. Tällaisia säteitä tuli tällä viikolla:

aurinko, perhe, robotti, ollaan terveitä, suklaalta tuoksuva tussi, Jeesus, lounastauko,saa olla kotona, sade (kasvit tarvitsee), trampoliini, aamupalahetki, lapset, piparit (joulusta jääneet), äiti ja isä, tuoreen leivän tuoksu, sain aloitettua blogin.

Tällaisia hetkiä tällä viikolla, siis niiden muunlaisten hetkien lisäksi.;)

Haluan vielä loppuun jakaa kiittämisestä vanhan tarinan, joka mielestäni sopii tähän aikaan, ja joka on kiertänyt jaettuna pari tuhatta vuotta.

“»Täällä on poika, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa. Mutta miten ne riittäisivät noin suurelle joukolle?» …. Jeesus otti leivät, kiitti Jumalaa ja jakoi leivät syömään asettuneille. Samoin hän jakoi kalat, ja kaikki saivat niin paljon kuin halusivat.”
Johannes 6:9‭-‬11

Kiitä Jumalaa ja jaa. Sitä, mitä tarvitaan, tulee riittämään. Näinä vaikeinakin aikoina.

Haluan sanoa myös, että sinä riität. Koska Jeesus riittä.

Rauhaa ja voimaa uuteen viikkoon!<3

Aloitan

Olen huomannut, että tykkään itse lukea tarinoita muiden elämästä. Joihinkin kohtiin voi samaistua ja hymähtää itsekseen. Se auttaa ymmärtämään elämää, itseään ja tilanteita paremmin. Se tuntuu tilan tekemiseltä. Olla lupa. Uskaltaa. Nähdä.

Jotain sellaista haluaisin kirjoittaa. Jakaa paloja elämästä, paloja matkalta. Tarinat on nimittäin tarkoitettu jaettavaksi ja varsinkin rohkaisu, se on tarkoitettu jaettavaksi.

Olen kirjoittanut jo joitain vuosia itselleni, mutta en ole uskaltanut paljoakaan kirjoituksistani jakaa. Nyt on kuitenkin kuljettu sen verran tätä matkaa, että kaipuu ylittää arkuuden, rohkeus ylittää epäilyt. Siispä, nyt aloitan.